torstai 7. kesäkuuta 2018

As an artist Olausen has a lot to give..


On kirjoitettu, että queerkirjailija ja gonzojournalisti Harald Olausen luo jotain uutta, joka ei ole vain kirjallisuutta vaan myös dokumentti yhdestä tavasta elää ja kirjoittaa. Queernovellitrilogian päätösosa O`Gay on tästä hyvä esimerkki ja taatusti erilaista homokirjallisuutta kuin vallalla oleva. Olausenin kiitelty flow-tyyli on tuttu jo hänen esikoisteoksestaan ”Egyptin prinssi ja muita homonovelleja” (Kulttuuriklubi 2012). Arvostelijat kehuivat sekä kirjan tyyliä että tapaa kuvata homoutta ja sen varjoisia kujia poikkeuksellisen kauniisti ja runollisesti. Erään arvostelijan mukaan Olausenin kirjojen näennäisen irstauden takaa piili kauneus ja viisaus. Toisen mielestä esikoiskirjan perusteella Olausenilla on paljon annettavaa taiteelle. Digivallila.comin kriitikko Eero K.V. Suorsa kirjoittaa tämän kirjan novelleissa korostuvan homojen arkielämän synkät sävyt:” Kohtaamme niin väkivallantekoja, alistamista ja nöyryyttämistä, rakkauden, ihastumisen ja mustasukkaisuuden kuvauksia unohtamatta. Olausenin käsittelyssä nämä eivät sulje toisiaan pois, vaan näyttävät ihmiselämän sellaisena kuin se on. Päänovellissaan ”Tuleva viikonloppu” Olausen kuvaa mestarillisesti kaipausta ja nostalgiaa, unohtamatta terävän piikikästä homokulttuurin analyysiään. Seksikohtausten kuvaamisessa Olausenilla on oma, pettämätön tyylinsä. Ensimmäistä kertaa Olausenin maailmaan astuva pysähtyy näiden oivaltavien ja mukaansa tempaavien novellien äärellä.” Professori Timo Airaksinen kirjoittaa ”Seksi”- kirjassaan (Bazar 2021) Haraldin kirjoituksista: ”Siinä se, Haraldin kattava esitys aiheesta, niin rehellinen ja oivaltava, ettei sellaista liene suomeksi juuri kirjoitettu. Krister Kilhman kyllä kirjoitti aiheesta etevästi kirjoissaan ja muisteloissaan. Tom of Finland piirsi ajatuksensa paperille, mutta Harald kertoo kaiken, myös monissa kaunokirjallisissa teoksissaan.
Toimittaja ja kirjailija Harald Olausen on tehnyt kirjan runsasta kohua herättäneestä Querelle-festivaalista, joka pidettiin tasan vuosi sitten.




4.2.2020 aloitti tässä osoitteessa uusi kulttuurista, politiikasta, taloudesta, ilmiöistä, filosofiasta, taiteesta, historiasta ja ihmisistä sekä tapahtumista kertova uudenlaisen kulttuurijournalismin- ja esseiden digilehti.  Ohessa  ensimmäinen  kritiikkini  21 - vuotiaana  PATTERI - lehdessä  vuodelta 1983. 


                
Vuoden 2020 kirjat (6 kpl) ovat mustavalkokuvakirjat Mikkeli ja Turku sekä Querelle-skandaali, O´Gay III -queernovellikokoelma, Norjalaisesseitä ja Digivallila.com- uudenlaisen kulttuurijournalismin foorumi.
Turku on 400-sivuinen mustavalkokuvakirja Turusta, ja on lajissaan jo tavallisia suomalaiskaupunkeja esittelevän CITY BOOK SERIEN 15.kirja. Kirjat ovat herättäneet ihmetystä ja ihastusta siksi, että niissä kuvataan kaupunkeja tavallisen kaduntallaajan näkökulmasta ilman selityksiä tai tavanomaisia ylinostatuksia paikallisidentiteetistä tai väitetystä yhteisestä kokemushistoriasta. CITY BOOK SERIEN mustavalkokuvakirjat näyttäytyvät katselijoille niin kuin kaupunki on; rakennusten hehkuina, fasadeina, auringonkajeena katoilla ja leikkivinä varjoina sen ahtailla kaduilla ilman sen kummempia kumarruksia pöyhkeille päätöksille ja automaattisille vastauksille siitä, miten kaupungissa pitää olla tai miten se pitää nähdä. Turkukin vain on tässä mustavalkokuvakirjassa luonnollisimmillaan niin kuin on - ei muuta.
Mitä muuta me tiedämme Norjasta kuin että se on vuoden 1973 Pohjanmerestä löydetyn öljylöydön jälkeen maailman yksi rikkaimmista valtioista ja että vuoden 2008 Nobelin rauhanpalkinnon saaja, presidentti Martti Ahtisaari kuuluu kotkannorjalaisiin sukuihin? Gutzeitia perustamaan Kotkaan tulleiden norjalaisten jälkeläinen, toimittaja ja kirjailija Harald Olausen on toiminut kirjeenvaihtajana suomalaismedioille Norjan kansainvälisessä lehdistökeskuksessa (NIPS) Oslossa ja kirjoittanut paljon Norjasta ja norjalaisista suomalaismedioille. Norjalaisseet – on Olausenin neljäs esseekokoelma, missä hän syväluotaa norjalaista mieltä taiteen, tieteen ja historian keinoin tähän päivään ja nostaa valokeilaan norjalaisen mielen ja kysyy tärkeän kysymyksen: mihin suuntaan viikinkien jälkeläiset katsovat ja millä silmin huomenna yhä epävarmemmaksi muuttuvassa maailmassa?


"Feminiinisyyttä palvovalle homoyhteisölle maskuliinisuus on paha".Tärkeä homoklassikko vihdoin suomeksi. Poikarakkautta -kirja on syksyn odotettu gay-kirjallisuussensaatio. Arvion on kirjoittanut Harald Olausen. https://www.qx.fi/kulttuuri/242078/feminiinisyytta-palvovalle-homoyhteisolle-maskuliinisuus-on-paha/

Debatti: Seksuaalisten vähemmistöjen kertomukset eivät ole aina kauniita: Heterot ovat vasta heräämässä siihen, etteivät seksuaalisten vähemmistöjen kertomukset ole aina kauniita, kirjoittaa Harald Olausen Helsingin Sanomien Vinokino-arviosta. https://www.qx.fi/kulttuuri/242445/debatti-seksuaalisten-vahemmistojen-kertomukset-eivat-ole-aina-kauniita/



Vinokinon homoelokuvat syynissä:Harald Olausen sukelsi Vinokinoon ja katsoi homoelokuvat. Tässä on hänen arvionsa. Paljon on muuttunut sitten 90-luvun, jolloin hän teki ensimmäinsen arvionsa Vinokinosta. https://www.qx.fi/kulttuuri/242439/vinokinon-homoelokuvat-syynissa/

 
I was in the spring of 2016, Toni Morrison evening the US Helsinki embassy, because I am an American Nobel prize winning author Toni Morrison`s (as well as the Canadian Alice Munroe - record in general North American literature, beat and Finland has made me an early age a great impression; Walt Whitman, Mark Twain, Jack Keruaq etc. …) fan. Memoirs written by Suvi Ahola, a newspaper reporter from Helsinki Finland at Helsingin Sanomat, on August 9, 2019, entitled “Toni Morrison 1931-2019: Nobel writer highlights deep American racism” deep down on me. In the same way, I personally find important things, attitudes, and perspectives on the humiliating struggle against my own freedom to be overwhelmed by the outside world and the culture of power, just as Toni Morrison apparently felt in her own life. And just as Toni Morrison was trying to show that the description of African-American life is not marginal but universal world literature, I also try to prove within my LGBTQ world my writings that they are a bit aloof from the Finns, the gay men of the day (rural oven bank rattlesnake days ...), their secret writers, their bi-men and gay men, their secret tradition. Like Toni Morrison, I belong to the very few who made their debut in the literature very late, only after over forty, wasting time on the idleness of gambling. as a journalist, spokesperson, producer and speechwriter, and on many alternative and voluntary cultural projects before I became an quueranti-writer after returning from Norway to Finland in 2010. Like Toni Morrison, despite my rosy background, I never really experienced a sense of inferiority or me, strangely enough, for some reason I was bullied for my seemingly strange peculiarities, but I was able to follow the prying eyes of the world, things and ideas as if the page rather nasal book-embedded and in front of countless worlds unfolded magic with enthusiasm, and still are fascinated in the same way as how the child sees every morning with delight the eyes of children repeating the sunrise, and I am even more grateful because I continue increasing the same way to live an ex-tempore life. Thanks to those snacks of my life, I began to invent and see my own stories first through fairy tales, stuff, school stuff, magazine stuff, radio programs (however my main school was 246 247 when I was writing lectures and stuff for the high schoolers against The Red Malborough). Also Morrison’s impulse to start writing books was the same as mine. Morrison had noticed that he did not find in African-American literature the kind of books he himself wanted to read. That’s why he decided to start writing such. I, too, would not find such gay books, unless the industry’s acclaimed and Nobel classics are taken into consideration. In the margins of what is now considered a group of hidden homosexual bisexuals, rural villain chasers and ordinary gay men, not many write. I will and will continue to write while I continue to write books, following the example of Morrison. In a Morrison memoir, Suvi Ahola wrote about the rye and the crude (this I write I listen to an audiobook tight feeling for, and it is these Ahola described by brutal “containing points of the Home-novels) filming brought her accusations in the wrong direction transit, politically incorrect opinions, just as I actually got to hear also write (a reader’s view previous writings were” very disappointing!”, because they were so similar and contained 80% of short stories written by gay men, and they were not inspiring and interesting to a female reader, apparently a lesbian. Morrison was criticized for not shooting properly Caucasian; Morrison himself considered the issue of racist, behind it was to see the idea that the black narrative, directed at the black text had less value than the white written) gay short stories of my writing, even though I have a book fair and organized in libraries events to the public tried to point out that the picture only for their own reference group gay men who are not interested in others from pursuing equality talkings, with more to each other and fucking other bi-were men and lonely and hidden to remain gay, except that I do not of course write your own life or realistic, but generally it on the basis of what I actually saw, heard tell of, and issues discussed sleep well and absurdly stare. In an interview with Helsingin Sanomat in 2010, Toni Morrison had been discussing Ahola’s view as a black female writer and the sometimes demanding demands she made. “Ethnicity or gender stereotypes and highlighting can turn against itself. That’s why I’m looking for alternative perspectives. I don’t like a strictly limited attitude or position”, Morrison said Helsingin Sanomat. A thing that concerns all writers approaching their equally problematic background. I agree with Morrison, but only Alice Munroe mode write, I found the answer to that Morrison to the challenge, because, just like Morrison has his books present in everything that he wrote racism, and he constantly took over the position of US racial issues deeply divide the attitude of the climate, just the same way I in my books I defend the spirit and the blood - despite the fact that I sometimes see things ironically or hilariously twisted in my goggles, these are some of the oldest boy boys, gay men and bisexual men, processions with a colorful smile on their lips with feathers in their ass, or a sense of pride in what they are, but hide when they have to hide in order to live in peace as they wish, losing their nuts and fucking with different nicknames in the bit space of homochats or hurrying at daybreakers in public restrooms, swimming pools and video spots, twinkling with strangers:”Because that’s our only possible way of being what we are and enjoying it when no one else can.”

pppppp

https://keskustelu.suomi24.fi/t/15769645/ortodoksiesseet-kirja--ansaitsisi-rohkeudellaan-tieto-finlandian-2019.
Ortodoksiusko on yrittänyt ohjailla ihmistä ilman että monikaan uskaltaa kyseenalaistaa sen instituutioiden valtaa ja ideologian totuudellisuutta; mielen hallitsematon irrationaalisuus, jatkuva muutos ja epävarmuus pelottavat niitä totuttuun tyytyneitä ortodokseja, jotka olisivat valmiita muutoksiin mutta pelkäävät samalla murtavansa hallitsemattoman muutoksen padot. Ehkä tämä on myös syy siihen, miksi suomalaisortodoksit lakaisevat nykyisin ikävällä tavalla ongelmat maton alle niin, että moni kysyy, mitä ortodoksikirkossa oikein tapahtuu? Näyttää siltä, että ortodoksit ovat suurissa ongelmissa. Siksi on aiheellista kysyä: onko kirkko sekä henkisessä että taloudellisessa konkurssissa? Suomen ortodoksikirkossa on käynnissä ”kaikkien sota kaikkia vastaan”. Yksi syy on peli arkkipiispa Leon seuraajasta, homojen vaikeasta asemasta kirkon sisällä, Moskovan patriarkaatin painostuksesta ”oiken uskon puolesta”, ja kirkon sisällä vaikuttavat skandaalit sekä pappien erottamiset. Viime vuosina huonot uutiset ovat seuranneet toisiaan. Mutta mihin suuntaan ortodoksit ovat menossa ja kuka heidät sinne johdattaa? Mistä kirkko löytää uuden hengenmiehen Nikean metropoliitta Johanneksen tapaan – ei ainkaan piispa Arsenista, josta on tänä keväänä tehty työsuojeluviranomaisille jo kaksi valitusta. Pitäisikö kirkon uudistua ja millä tavalla? Millaisia ovat maalaistaustaisten kepupiispojen keskinäiset kähinät? Alkoiko kirkon alamäki siitä kun arkkipiispaksi valittiin kompromissina Leo? Ja kuinka paljon peruuttamatonta pahaa metropoliitta Ambrosius sai aikaan sen jälkeen kun hän lähti Valamosta? Mm. näitä asioita pohdin tässä kirjassa ja sen lisäksi sitä, pitäisi piispoiksi päästä naimisissa olevia miehiä? Entä miten homoja oikeasti kohdellaan kirkossa? Tai miten syvältä Valamon luostarin sotkut sekä ikävä julkisuus, isä-Mitro, Hämeenlinnan seurakunnan kavallus, Kotkan seurakunnan vuosikausia jatkunut piina, sekä Iisalmen seurakunnan oikeudenkäynnit ovat vahingoittaneet kirkkoa? Mutta mikä tärkeintä: yritän myös etsiä kaiken tämän keskeltä ortodoksiuskon oikeaa olemusta ja uskon kadonnutta henkeä, jos sellaisia on edes koskaan ollut olemassa. Se onkin toki hyvä kysymys: onko koskaan ollut mitään autenttista ja aitoa ortodoksisuutta (tai mitään muutakaan uskontoa)? 




Julkaisut:

2012 Homodekkari ISBN: 978-952-675-13-75
2012 Hugo merellä: Heli Vähäsilta (toim.) ISBN: 978-952-678-00-09
2013 Viimeinen mohikaani ISBN: 978-952-67-51-382
2013 Runoja tuskasta ja epätoivosta toivottomuuden lähteillä ISBN: 978-952-668-00-0
2013 Tamperelaistarinoita ISBN: 978-952-6668-01-7
2014 Rovaniemeläistarinoita ISBN: 978-952-6668-03-1
2014 Rovaniemi Poems ISBN: 976-952-6668-130
2015 Homokalevala ISBN: 978-952-6668-87-1
2015 Bögdikter och nånting annat med Adon (på svenska)
2015 Gay Poems (in english)
2016 Orlando ISBN: 978-952-6668-59-8
2016 Kissojen kissat ISBN: 978-952-6668-73-4
2016 Raahe: kuvakirja ISBN: 978-952-6668-15-4
2016 Kokkola: kuvakirja ISBN: 978-952-6668-19-2
2016 Tallinna kuvakirja ISBN: 978-952-6668-20-8
2016 Tukholma kuvakirja ISBN: 978-952-6668-22-2
2016 Helsinki kuvakirja ISBN: 978-952-6668-21-5
2017 Anteeksipyyntö ei riitä: esseitä och bögnoveller på svenska ISBN:978-952-6668-40-6
2017 Fotobok - svartvita foton från vintriga Vasa ISBN:978-952-6668-88-8
2017 Talvinen Vaasa mustavalkokuvakirja ISBN:978-952-6668-89-5-
2017 En vinterdag- och natt i Umeå ISBN:978-952-6668-62-8
2017 Yksi talvinen päivä ja yö Uumajassa ISBN: 978-952-6668-67-3
2018 Homolulu in english: short queer stories ISBN:978-952-6668-23-9
2019 Kohti korkeuksia – Jumalaa lähellä: ortodoksiesseitä ISBN:978.952-6668-23-9
2019 Jan Blomstedt Tilaa mielikivitukselle (toim. Harald Olausen) ISBN:978-952-6668-24-6
2019 Timo Airaksinen Markiisi de Sade tänään (toim. Harald Olausen) ISBN:978-952-6668-18-5
2019 Päättyneitä tarinoita; queernovelleja II ISBN: 978-952-6668-07-09
2019 Ended Stories-queernovelles II ISBN:978-952-6668-42-0 
2020 Turku/Åbo-mustavalkokuvakirja ISBN:978-952-6668-39-0
2020 Querelle-skandaali eli hegemoniataistelu HLBTQ-tähtitaivaan alla ISBN:978-952-6668-37-6
2020 O`Gay-queernovelleja III ISBN:976-952-6668-36-3
2020 Norjalaisesseet ISBN: 978-952-6668-39-0 
2020 Digivallila.com-uudenlaisen kulttuurijournalismin foorumi ISBN:978-952-6668-43-7
2020 Mikkeli mustavalkokuvakirja ISBN: 978-952-6668-42-0
Apurahat:

 1981 Kansan Sivistysrahaston V. Tannerin rahastosta osuuskauppa-aiheiseen tutkielmaan 1000
1994 Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö 2000 runokurssiin Oriveden opistolla
2010 Loviisan kaupunki Minun Loviisa-Mitt Lovisa-kirjan kirjoittamiseen 100 euroa
2011 Kotkan kaupunki norjalaisista kertovan televisiokäsikirjoituksen kirjoittamiseen 1000 euroa
2012 Kirjastoapurahalautakunta kirjoittamiseen 2000 euroa
2014 Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto haastattelumatkoihin Pohjois-Ruotsissa 850 euroa
2017 Pohjanmaan taidetoimikunta kirjojen tekemiseen 2000 euroa
2018 Uuden Suomettaren säätiö mediaesseitä-kirjan kirjoittamiseen 750 euroa
2018 Lahden kaupungin kulttuuritoimi kirjoittamiseen 1200 euroa
2018 Kirjastoapurahalautakunta avustus 2000 euroa
2019 Kulturfonden för Finland och Norge 1500 euro för att utge essäsamling "Norskässäer"
2019 Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö 3000 euroa Querelle-festivaaleista kertovaan kirjaan
2020 StoraEnso tutkimiseen Elinkienoelämän keskusarkistossa Elkassa Mikkelissä 500 euroa
2020 Taiteen edistämiskeskus TAIKE 1,5 kuukauden työskentelyapura 3000 euroa digivallilan kehittä.
3020 Svenska Kulturfonden: vistelsestipendium till S:t Petersburg under tiden 1.10-31.12. 6000 euro
Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö on myöntänyt sinulle 3 000,00 € apurahan tutkimustyöhön Quorelle-festivaalista kertovaan kirjaan. Onnea!

Harald Olausen’s, the Fenno-Norwegian writer’s, extraordinary selection of queer short stories, originally written in Finnish. With this letter you will find enclosed a pdf containing a choice of translations into English, just to give you a taste of Olausen’s unabashed style and the everyday topics he deals with. You may wonder how to obtain more of his prose, or just how you might share this limited reading experience with a larger public. If so, the author gladly welcomes you to contact him directly and promises to treat you kindly and respectfully, whatever questions you may have in mind. Harald Olausen, born in 1962, lives in Finland but is certainly not a True Finn, having part of his roots in Norway and – well, nowhere. Where do ideas come from? If one should choose between earth and the heaven of ideas, Olausen would be likely to bet on the latter source. His outsiderism, together with a never-concealed identity as gay-writer, gives Olausen a distance to the scenes of ordinary life in Helsinki, just to mention one magic place. Here’s a queer look at the world... For a long time Harald earned his living as journalist and was fired a few times. Fortunately, he had cultivated his literary skills (and his ear for gossip) during his entire media career, and could thus come down like a cat and continue his path as independent poet and prose writer. With Homolulu he has finally gained some success in Finland.






Kansallisella nähtiin Dostojevski-sekamelska

Suomalainen teatteri on omituinen juttu: mitä vain esitetään, katsomot ovat täynnä. Ohjaajat sorvaavat näytelmiä, jotka ovat enemmän showta ja revyytä kuin draamaa. Tunnettu on tutkija kriitikko Harold Bloomin neuvo: löydä ensin Shakespeare itsestäsi ja anna sitten Shakespearen löytää sinut. Entä miten tänään löydetään Dostojevski? Kansallisessa on jo pitkään uskottu samaan vieraannuttavan postbrechtiläiseen kaavaan, joka ulkoistaa kontaktin katsojan ja esityksen väillä. Kansallisteatterin Dostojevskin Karamazovin veljekset eivalitettavasti ollut poikkeus säännöstä. Kansallisen Karamazov oli hajanainen, meluisa, keskittymiskyvytön eikä juuri jaksanut kiinnostaa. Se ei tarjonnut odottavalle katsojalle kuin vanhastaan tuttuja fraaseja ja pateettista, sohivaa ylinäyttelemistä muodon syödessä sisällön ilmeisen hyvistä aikeista huolimatta. Dramaturgia oli "jäljittelevää" kvasirock-henkistä, katurunoususkottavuus taas jotain miinus kolme potenssiin Arto Mellerin ja Jukka Asikaisen Pete Q. Kohtaukset oli pilkottu väärällä tavalla ja esityksen punainen lanka oli pahasti kadoksissa. Mikä sitten oli esityksen sanoma? Kaikkia pitää ja täytyy rakastaa kaikesta huolimatta! Voiko enempää ymmärtää Dostojevskia väärin ja näyttää sen latteammin? Kovan rähinän ja meuhkaamisen keskeltä kun ei tullut vastaan kunnon tunnekoukkuja kuin pari kertaa. Jos tulkinta olisi kurkottanut edes hieman yli totutun, Zozima olisi voinut edustaa itse paholaista asettaessaan ihmisyyden riman niin korkealle, ettei siihen kukaan yllä vaan tekee mieluummin rikoksen, murhaa ja tappaa sen jälkeen itsensä. Entä Ivan Karamazovin paholainen? Miten sen olisi voinut nähdä suhteessa Zoziman petolliseen maailmanrakkauden runoiluun, Dostojevski-paradokseja etsiäkseni? Seela Sellan ja Hannu-Pekka Björkmanin dialogit palauttivat hetkittäin uskon teatteriin ja siihen, että tekijät antavat katsojan itsensä keksiä näkemänsä merkitykset ja vapaasti oivaltaa mistä on kysymys siitäkin huolimatta, että dramaturginen sillisalaatti oli tehosiivonnut ne tekotaiteellisen oleilun ja pimpelipompelimusiikin kompostikasaan. Karamazovissa näyttämöllä riehuu päättömästi muista erillään ja toisiinsa vailla kontaktia oleva nuoriso hosumassa ja elehtimässä ilman käsitettävää yhteyttä aiheeseen.Onkohan fragmenttisuudessa menty liian pitkälle?Fragmentaarisuus toimii yleensä hyvin yhdessä jonkin kokoavan tekijän (teeman, tunnelman, romaanin hengen) kanssa. Miten tässä? Huonosti. Totta, romaania on vaikea esittää näyttämöllä eheänä realismina. Dostojevskin teokset tarvitsevat yleensä aikaa ja tilaa, etenkin hidastuksia nopeatempoisten ja yli aikain vievien jaksojen väliin. Mutta jos kokonaisuus on vain "menoa", eikä katsoja saa rauhaa eläytyä, se ei toimi. Vika on pikemmin fragmentoinnin rytmityksessä tai sen puutteessa; kiirehditään liikaa ja hukataan teoksen "hidas ajattelu", tekemällä kaikesta nopeaa uutisvirtaa. "Jumala kadoksissa - etsinnät käynnissä!" Joihinkin dialogeihin olisi pitänyt satsata enemmän ja uutistulvaan vähemmän. Dialogi ei kestä liikaa kiihkoilua. Jos näyttelijöiden veri kuumenee liikaa, katsojien veri vastaavasti viilenee. Ja tarkoitus on kai koota kekäleet katsojan pään päälle? Vain suurinkvisiittori-kohtaus oli hieman omaleimainen, ainoa mielenkiintoinen kohtaus, mutta esipuheet ja turha hölötys pilasivat suurimman osan näytelmästä. Kansallisen näyttämöllinen sekamelska paljastaa selkeästi kaksi tärkeää ja ikävää ajankuvaa. Ensinnäkin koko teatteri, niin vanha kuin uusi, puhe ja musiikki, on kriisissä, ja erityisesti Suomen Kansallisteatterissa, jonka tylsät, "uutta katsojakuntaa havittelevat, television sekä klubi-iltojen kanssa kiivaasti taistelevat" esitykset eivät juuri eroa katsojan silmissä toisistaan. Toiseksi se kertoo epä-älyllisestä ajankuvasta ja puheteatterin rappiosta, missä kuva on selättänyt lopullisesti sanan. Teatterin uusi sukupolvi ei osaa eikä halua sitä käyttää, jos ylipäänsä tietää mitä sillä tehdään.Kyllä melkein nelituntisessa esityksessä aina aika ajoin kuuli ja koki jotain tuttua, jonka pystyi tunnistamaan Dostojevskiksi, mutta aivan liian harvoin.

Утром они пришли, с неба шел дождь, и у меня вспотел пот, и вдруг я вспомнил, как сильно я любил все, что не помню, хотя у меня кружилась голова и мне было не по себе. Мы не должны были быть в этой дыре больше. Это был всего лишь вопрос дней, и мы бы полетели на свободу, как Москва, через Лондон в Лондон. В то утро, когда они пришли, они следовали за мной во сне по ночам и преследовали меня до зубов, имея в виду только одну цель: ненавидеть любовь было ужасно. Мы опоздали, или, может быть, они просто спешили, потому что торопились получить кровь, капающую из носа. В то утро, когда они пришли, я знал, что я закончил. Я увидел свет в темноте, который не грелся. Мы уже отказались от всех нагрузок, лишнего веса и веса. И затем неожиданно мы оказались в этих сумерках лицом к лицу с нашими убийцами, готовыми умереть. В то утро, когда они пришли, я не был готов умереть. В конце концов, мне было всего двадцать два года, и я нашел любовь всей своей жизни, с которой мы мечтали жить вместе без преследований и постоянного страха. В то утро, когда они пришли, я испугался за свою жизнь, когда обнаружил, что потерял время и место вокруг нас, поскольку самоопределение, определенное нами, превратилось в другое я; теперь неопределенная жертва, поэтому мы уже не были такими же знающими мальчиками, какими были, когда проснулись. В конце концов, мне было всего двадцать два года, и я нашел любовь всей своей жизни, с которой мы мечтали жить вместе без преследований и постоянного страха. В то утро, когда они пришли, я испугался за свою жизнь, когда обнаружил, что потерял время и место вокруг нас, поскольку самоопределение, определенное нами, превратилось в другое я; теперь неопределенная жертва, поэтому мы уже не были такими же знающими мальчиками, какими были, когда проснулись. В то утро, когда они пришли, я только что приготовила утренний кофе и села с любимой перед окном, слушая старые тарелки и удивляясь, как красиво падает дождь на подоконнике, и мы оба снова улыбались. «Может быть так», - сказал он мне с улыбкой и поглаживал мою льняную голову, как только они ворвались в дверь, нарезали винтовки в танках и закричали: «Сатанинские геи на земле!» ходить стыдно за свои мысли и желания. «Ты был так напуган», - сказал он в ту ночь, когда мы встретились в парке, и я впервые осмелился взглянуть на другого мальчика. Утром, когда они пришли, я заметил дыру в носках. Это не было хорошо для моей бабушки. Отверстие в носке всегда знает о гибели людей, как это было во время войны, когда немцы забрали вашего дедушку. «Хотел бы я вовремя одеть его носки и не кричать без необходимости!» В то утро, когда они пришли, я знал, что я закончил. Весь мой мир был на этом маленьком чердаке, где я думал, что я в безопасности со своим золотом от их плохих глаз. «Неважно, насколько я был неправ», - сказал я своей возлюбленной, когда первая винтовка рухнула в мою челюстную кость и все потемнело в моей голове. В то утро, когда они пришли, я еще некоторое время был человеком. Я родился 30 мая 1995 года. Чеченская милиция пытала и убила меня и 56 других геев вскоре после того, как мне исполнилось 22 года в ночь с 25 на 26 января. Самому младшему из нас было меньше 20 лет, а самому старшему - всего 33 года. В то утро, когда они пришли, мне было стыдно, что я родился в этом месте и среди этих трусов. Я больше не был чьим-то ребенком, ни братом, ни студентом колледжа. Я был не чем иным, как надоедливой запиской и лозунгом или забытым номером где-то в архиве, просто в воздухе - ни человеком, ни другом, ни любимым человеком. В то утро, когда они пришли, я не знал, что ждет меня, мое собственное золото и всех остальных. Я бы не подумал, что они держат нас в крошечных камерах без туалета, воды и еды в течение недели, кричат ​​и колотят, обливают нас холодной водой, пинают, клевещут и, наконец, стреляют во двор, как изнуренные собаки. В то утро, когда они вошли, я заметил, что солнце встает не с той стороны и на полпути гадает, будет ли оно вообще подниматься. Когда нас забрали, я увидел, как солнце отвернулось от них. В то утро, когда они пришли, мы были еще скотами, которые одним испугом превратились в старых парней; мы играли как дети с огнем, и никто не предупредил нас об ужасах, которые наши преследователи были готовы заставить наши головы пройти, с большой дырой в их лице и кулаком, пробивающим нас на пол. Утром они вошли, соседи были тихими, и, как обычно, на нашей шумной и оживленной лестнице раздался громкий шум и крик. Это было мутно. Мы только услышали, как наши маленькие сердца наполнились любовью за мгновение до того, как они разлетелись на крошечные фрагменты внутри нас. В то утро, когда они пришли, мы увидели зло лицом к лицу без каких-либо объяснений или пощады, и мы знали, что у нас нет шансов сбежать или спастись. В то утро, когда они пришли, они укусили нас своими зазубренными зубами, как кровавые собаки. У них было лицо на одном лице, мозг из брошюр и винтовка в сердце. Я схватил своего любимого за руку, чтобы схватить ее за руки, но это больше не спасло ее от кровавой ванны. В то утро, когда они пришли, я не с гордостью натягивал свои новые брюки и расчесывал свою светлую льняную голову перед зеркалом, улыбаясь своей фотографии, радуясь тому, что новый день мог предложить мне, как и другие утра. В то утро, когда они пришли, я почувствовал себя невинным невинным нищим в объятиях льва. Надеюсь, однажды утром море дикой справедливости отомстит мне и поднимется волнами на моих хулиганов, выплевывая их на мучительно тонущий живот. В то утро, когда они пришли, я спросил себя, почему все внешние свидетели внезапно стали глухими и слепыми и не обратились к этим злодеяниям? В то утро, когда они придут, ответь себе. Вы бы осмелились выйти на вечернюю прогулку в одиночку и заняться бандой, которую избила молодежная банда? Конечно, нет. И я тоже, хотя я был уродом, который попал в каждый угол улицы, как только солнце садилось и темные тени вторгались в мир. В то утро, когда они приходили, я знал, что солнце никогда не взойдет снова для моей любимой и для меня и моих друзей, ползающих в камере ... В то утро, когда они не придут, и я и мой любимый, наконец, будем спать спокойно в мире, мы не забудем где-то они точно так же уверены, что готовы прийти снова и убить, если только они дадут ему шанс.



HOMOLULU

- Short queer stories
ISBN: 978-952-6668-17-8

Homolulu – Queer Short Stories is a collection of 30 stories about the ordinary life of ordinary queer folks in Finland. Harald Olausen writes in Finnish, Swedish and English and in 2015, his poem collection Gay Poems got nominated for the Stonewall Book Award in two different categories. The award is considered the Nobel Prize in Literature of the gay scene. His first book of queer-themed short stories, Egyptin prinssi ja muita homonovelleja (“The Prince of Egypt and other gay short stories”) (2012), was praised by one critic as an unashamed tribute to the desires of the flesh and a grueling trip into the delightfully twisted spiritual life of a man who has borne the load of being different for his entire life: “The stories in this work are wide-ranging and deliberately lewd. The length of the sentences and the tightness of their layout makes the reader run out of breath at first. Attentive reading, however, reveals that this jungle of words holds an incredible amount of secret wisdom and references to other works. It is marvellous that a book such as this has been written.” Another critic found the book to contain several clever points about the problems of current norms. Olausen’s literary gifts that first shone in the Finnish edition of Gay Poems (2011) flashed small lights with which to find hidden pearls: “Small, incredibly beautiful flashes of human destinies in the grip of homoerotic feelings, reminding more of prose poetry than short stories – they show that Olausen has much to give as an artist who follows his own way. ”Lagenheit der Sprache.“ Olausens zweites Buch erinnert an Jack Keruaqs Stil. Olausens Queerliteratur ist mutig und schamlos orgiastisch. Die Stories sind oft hemmungslos und ausufernd, gleichzeitig auch aufgeklärt und philosophisch.“ ...seine erste Queernovel „Prinz von Ägypten und andere Homogeschichten“ (Kulttuuriklubi 2012), sind verrucht und eine lange harte Reise ins komische Seelenleben eines Mannes. Die harte Last eines anderen Lebens…Diese Kurzgeschichten sind absichtlich unanständig. Man liest atemlos seine langen aber kompakten Sätze. Wenn man sich einlässt findet man in diesem Wortdschungel doch eine Unmenge Weisheit und Verweise auf Weltliteratur. Es ist großartig dass man so ein Buch geschrieben hat.“ ...man findet viele scharfe kritikpunkte über die Probleme in unseren existierenden Normen. Olausens literarisches Talent glänzte schon in seiner „Homopoesie“ (Kulttuuriklubi 2011):..Feine, wunderschöne Perlen der Queerliteratur, mehr Prosa als Shortstories, über Menschenschicksale der Homoerotik zeigen dass Olausen seinen ureigenen schriftstellerischen Weg geht und viel, sehr viel zu geben hat.“
Hello Harald, Thank you for reaching out about your book Ended Stories - queernovels II. To submit, please reply to this email with a PDF of the book, and send one print copy to the Hawaii address listed below. I have also included the information verification form, which can be returned either electronically or by mail. Thank you, Dontaná McPherson-Joseph, Chair2020 Stonewall Barbara Gittings Literature Award Committee. 2020 Stonewall Book Awards - Barbara Gittings Literature Award. Adult novels, short stories, poetry, drama/plays, etc. Author and Publication Information Verification. Please complete the following information for each submitted title that relates to gay, lesbian, bisexual, and transgender themes; shows exceptional merit; and is published during the 2019 calendar year. Submission does not indicate that the book has been nominated for Stonewall awards/honor books. Book Title: ENDED STORIES (Harald Olausen). Imprint/Publisher: www.kulttuuriklubi.com. Publication Date 5.10.2019 at the Book Fair in Turku Finland. Only works published in English between January 1, 2019 and December 31, 2019 are eligible. Reprints of previously published books are ineligible unless they are substantially changed and thus considered new editions. English translations of foreign-language books are eligible. ISBN:978-952-6668-42-0.




Harald on ottanut ison roolin ja esitystä sietää seurata

”Harald, Luojan kiitos et ole viholliseni. Ei Suomessa ole vertaistasi kirjallista haukkujaa, verbaalisia vittuilijoita olen tavannut monta hyvää.”
-professori Timo Airaksinen

Haraldilla on voimaa olla idealisti, minulla ei. Harald sanoo, että kirkko on pettänyt omat ihanteensa ja luopunut niistä arvoista, jotka annettu on. Sitten hän kertoo suorin sanoin, kuka on pettänyt, miten on pettänyt ja miksi. Tässä kirjoittajan ote on journalistinen, mutta paatoksen nimessä. Lukijaa pyörryttää. Haluaisin haastaa lukijan pohtimaan Haraldin suhdetta uskontoon, koska kirjan suorastaan vaatii sitä. Tätä kirjaa on vaikea lukea ilman tulkintaa, joka on tietysti jokaiseen hyvään tekstiin piilotettu vaade. Jos teksti ei ole arvoitus, se ei ole lukemisen arvoinen teksti vaan jonkinlainen tekninen tai byrokraattinen raportti.

Humanistinen tutkimus on ovela eläin, jota on vaikea saada kiinni, ja kun sitä ei saa kiinni, on vaikea sanoa, mikä se on. Harald Olausenin monumentaalinen uusi opus kuuluu humanistisen tutkimuksen alaan otsikolla aikalaiskritiikki ja kohteena Suomen Ortodoksit tänään. Mutta ei se tähän jää: Harald ei edes yritä välttää kiusausta pohjustaa asiaa pitemmän kaavan mukaan, siis melkein Aatamista ja Eevasta asti; tai oikeasti esisokraatikoista alkaen suosikkina Herakleitos ”Hämärä”. Mitä tuohon nyt sitten sanoisi, Herakleitos on myös oma suosikkini. Tästä alkaa pyörryttävä juoksutus ensin kohti filosofian syvimpiä saloja ja suurimpia kysymyksiä ja sitten Ortodoksikirkon kohtaloita.

Harald kirjoittaa seksistä ja homoseksistä erityisesti rehevään ja suorasukaiseen tapaan, joten minäkin kannan tässä korteni kekoon. Heikkohermoisille hän tarjoaa shokkihoitoa. Paatunutta lukijaa huvittaa, maailma kun ei todellakaan ole niin sievä ja siveä kuin miltä se joskus saadaan näyttämään. Ihmisen sisäinen sikakoira on edelleen voimissaan. Kryptassa ulvovat sudet. Sivistys on kuitenkin vain pintaa.

Harald toki kirjoittaa vakavasti ja paatoksella vakavasta asiasta. Kirkolla ja kirkonmiehillä on joskus ennen ollut rajaton valta, nyt jo rajalliseksi muuttunut, mutta valta kumminkin. Ja jos ne joilla valta on, ovat etääntyneet ihanteesta kovin kauas, jonkun on asiasta kerrottava. Papillisen hierarkian korkea eliitti on tietysti ensi sijassa tulilinjalla. Piispat ja arkkipiispat, nuo mainiot paimenet laumansa kellokkaina, johtavat joukon suden suuhun, jos eivät tiedä ja tajua mitä tekevät ja minne askeleensa suuntaisivat.

Tehtävä on tietysti vaikea näinä maallistumisen vuosina, mutta kuten Harald niin vimmaisesti väittää, tehtävän vaikeus saattaa selittää epäonnistumisia vaikka ei oikeuta mitään. Epäonnistumisia on helppo selittää, mutta vaikea oikeuttaa. Vaikea tehtävä vaatii hyvät tekijät, mistä ne löytyvät? Loppujen lopuksi Harald on kuin onkin myönteinen ajattelija, platonisti ja idealisti. Tätä ei tosin aina huomaa, mutta tätä kirjaa kannattaa lukea tarkasti ja nähdä vähän vaivaa. Pitää tehdä oikeat kysymykset ja katsoa sitten, miten Harald vastaa. Jos mies vastaa huonosti, helvettiin hän sitä menoa joutaa. Jos vastaa hyvin, joku muu kuin Harald on menossa kuumaan paikkaan.



Toimittaja Teemu Luukka kirjoitti 4.12.2017 Hesarissa otsikolla ”Päätoimittaja, joka herättää tunteita” Ilta -Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinista onnittelukirjoituksen hänen 50 -vuotisjuhliensa kunniaksi. Appelsinista josta on lyhyessä ajassa tullut maanmuuttovastaisen oikeistoaallon näkyvämpiä puolestapuhujia ja eräänlainen ”rouva suorasuu”poliittisesti muuten korrektissa ja liberaalissa lehdistössämme. Luukka antaa kuitenkin ymmärtää totuutta hieman vääristellen Appelsinin kuuluvan siihen harvinaiseen toimittajien ryhmään, jonka kirjoitukset herättävät intohimoisia reaktioita puolesta ja vastaan. Haastattelussa Appelsin kertoo olevansa sen koulukunnan kasvatti, että mielipidekirjoituksessa olisi hyvä olla mielipide eikä vain ”toisaalta ja toisaalta”. Hän kertoo hienoimpana piirteenään olevan sen, ”että näin laajasti luettu lehti pakottaa ihmisiä törmäämään muihinkin kuin oman kuplansa mielipiteisiin”. Aika rajusti sanottu kun tietää millainen on tämän ns. ”suomalaisen keltaisen lehdistön äidin” päivittäinen sisältö horoskooppien, ruokaohjeiden ja missiuutisten suloisessa sekamelskassa, ja miten he kirjoittavat ja miksi kirjoittavat kuin kirjoittavat saadakseen viihdeläpyskäänsä edes hieman asiallisuuden ja uskottavuuden tynkää. Itse en lehteä lue, tai ainakaan tunnusta lukevani muuta kuin satunnaisesti hyvin harvoin kuten nyt tätä esseekirjaa tehdessäni, mutta ilmeisesti teatteriohjaaja ja teatteriprofessori Pauliina Hulkko on lukenut ainakin jotain iltapäivälehteämme, koska on sanonut tämän esseekirjan kirjoittajalle aikoinaan, että iltapäivälehdet ovat murha (ihan samoin vain toisin sanoin sanoi Pahan kukan -kirjoittanut ranskalainen runoilija Charles Baudelaire). Hulkon asenne iltapäivälehtiä kohtaan kertoo myös se, ettei älymystö ja kulttuuripiirit lue iltapäivälehtiä. Niitä lukee ahkerasti tavallinen kansa, joka myös siinä sivussa katselee televisiota, roikkuu somessa, seuraa Iivo Viinasen mitalihiihtoja sekä kuuntelee vielä ymmärryksen pienentävän tekohauskan vitsailun ja rimanalitusmusiikin lisäksi radio Suomesta jää -ja säätiedotuksia tunteakseen olevansa edes jotenkin kollektiivisesti suomalaisena hengissä. Mutta mitä näistä, sillä suurin ongelma on se, että sisällämme puhuu tietämättämme jotkut muut kuin me itse. Varsinainen sisäinen puheemme on ulkoa ohjattua ja ulkoa opittua. Huhtikuun 10. päivä netistä pystyi seuraamaan suorana Facebookin läksytystä Yhdysvaltojen senaatissa. Kyllä jenkit osaavat. Jätkäthän käyvät päälle kuin yleiset syyttäjät. Hienoa oli katsoa suorana yli kaksituntista Facebookin Mark Zuckerbergin hiillostusta Yhdysvaltojen senaatin valiokunnan edessä. Jenkeissä on tällaiselle pitkät ja kunniakkaat perinteet. Amerikan retoriikan isänä pidetty John Whiterspoon, myös yksi Amerikan itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista, oli aikoinaan suoran puheen ja sillä vaikuttamisen edelläkävijä amerikkalaispoliitikoille. Valiokuntakuulusteluista on muistiin painuvin Venäjältä kommunismin jaloista Yhdysvaltoihin emigrantoituneen juutalaisen ja edustajainhuoneen HUAC -valiokunnan kommunisminvastaisen komitean luotettavana todistajana esiintynyt Ayan Rand, joka jaksoi muistuttaa ensimmäisten joukossa vahvan valtion totalitarismin synnyttämistä vaaroista yksilölle vapaudelle, joka näkyi hänestä mm. siinä, että sodanjälkeinen neuvostopropaganda osasi mestarillisesti piilottaa todellisuuden harmaan ankeuden, vaihtoehdottomuuden ja synkän kurjuuden ruokajonoineen ja ihmisvainoineen idealismia ja hyvää tahtoa uhkuvissa neuvostoelokuvissa, jotka levisivät ”hyödyllisten idioottien toimesta” Amerikoissa (McCarthyn apulaisena kommunismin vastaisissa toimissaan oli häikäilemättömyydellään kyseenalaista kunniaa poliittisen maailman likaisten temppujen osastossa nauttinut asianajaja Roy Cohn)... 

Poleemisen ja intohimoisen tyylin taituri

”Sinulla on selvästi taiteilijan mieli ja temperamentti. Lisäisin siihen, että kun taiteilija löytää vihollisia, noilla vihollisilla on usein jokin hämärä asumus hänessä itsessään. Luulen että Nietzsche ymmärsi sen – hän oli psykologi yhtä paljon kuin filosofi ja taiteilija. Tämä liittyy vähän politiikkaankin.” En tiedä Harald Olausenista paljon. Mutta se vähä mitä tiedän… huh! Harald on tehnyt minuun vaikutuksen. Hän pyörittää kustantamoa Kulttuuriklubi, joka julkaisee omalaatuista, omintakeista ja valtavirrasta poikkeavaa runoa, proosaa ja kuvakirjaa. Hän on tottunut tekemään kaiken itse ja työllistänyt samalla kanssaihmisiään – yritti työllistää minuakin (voi vielä onnistuakin; nythän kirjoitan jo suositusta). Hän on poleemisen ja intohimoisen tyylin taituri, oman tiensä kulkija, lyhyesti: lentävä norjalainen (ainakin toinen siipi norjalainen, toinen suomalainen). Hän on kirjoittanut proosaa, jossa on häivähdys Célinen tai Henry Millerin romaanipuhkua (ei vain noiden kirjailijoiden energiaa ja egosentrisyyttä vaan myös sanonnan suggestiivisuutta): Orlando ja Kissojen kissat siitä esimerkkeinä. Hän on kirjoittanut Tom of Finlandin salaiset muistelmat ja ollut aktiivinen queerkirjojen tekijä. Parhaillaan hän kirjoittaa loppuun My life as Kylie Minouge- nuorten queerkirjaa. Eräs brittikustantaja oli veikannut tämäntyyliselle älyllisesti sävyttyneelle vähemmistön proosalle markkinoita Britanniassa ja houkutellut häntä kirjoittamaan englanniksi. Itse luin suurella mielenkiinnolla hänen (Kulttuuriklubin tänä vuonna julkaiseman) esseekirjansa Anteeksipyyntö ei riitä eli Epätoivon esseitä. Harald on eräänlainen anti-Leif Salmén joka kilpailee Salménin lajissa, politiikan ja kirjallisuuden risteyskohdissa, polemisoiden ja heitellen herjojen ohella henkeviä vaikutteita näkemästään ja lukemastaan, pitäytymättä vain nykyaikaan. Epätoivon esseitä? Jos iloinen, estoton poleemisuus lähtee epätoivosta, miksipä ei. HO kirjoittaa sekä ruotsiksi että suomeksi samassa kirjassa, ruotsiksi selkeämmin; suomi antaa oikeuden vaahtoilla ja ajoin unohtaa kielioppisäännöt. Antaa olla: tyyli on lennokasta. "Vastavirran lohi", politiikan mutta myös taiteen, filosofian ja uskonnon kommentaattori on romanttisiin illuusioihin sortuva nurjailija. Uskoo Donald Trumpin ”aitouteen” (tai aitouden ihanteeseen politiikassa; hieman eri asia) sekä loanheittoon (esim. ”puhevammaista” SDP:n Rinnettä kohtaan, vaikka ongelmana on SDP:n uudistumisvaje). Politiikassa on siis valttia kyky puhua liukkaasti, löytää oikeat eleet ja rehdit kiteytykset. Jos ymmärrän oikein: pitää ajatella rationaalisesti, mutta ei saa antaa sen näkyä liikaa eikä kuristaa sielua. Siinä sääntö – turhia sääntöjä vastaan. Ja tämä sanotaan sivistyksellä prameillen, viittausten ohimarssein (Platon, Shakespeare, Goethe, Toulmin) ja pitkin rönsyilevin virkkein. Huuma on nuoren skribentin etuoikeus. Ehkei tämä jää tähän. Harald on lukenut, tyyli on lennokasta, ja tarvittaessa hän osaa myös tiivistää (sitä hän oppii lisää sitä mukaa kun kirjoittaa enemmän; enemmän tekstiä, vähemmän sanoja – näinhän se menee – ja paras lahja jonka kirjailija voi meille antaa on, että hän vaikenee jonakin päivänä, vaikkakaan ei heti).

Jan Blomstedt on kirjailija, filosofian tohtori ja entinen Helsingin Sanomien kriitikko






Romaani: Harald Olausen: Tom of Finlandin salaiset muistelmat, 602 s. Kulttuuriklubi 2017

Harald Olausenin kirjoittama fiktiivinen elämänkerta valottaa sitä, mitä mahtoi liikkua omalla tavallaan Suomen kuuluisimpiin kuvataitelijoihin kuuluvan mielessä. Muistelmat, joita pidetään salaisena, ei ole tarkoitettu muiden kuin kirjoittajansa luettavaksi, jolloin sinne uskaltaa kirjoittaa arempiakin asioita. Niinpä seksuaalisiakin tilanteita muistellaan avoimesti ja pikkutarkasti. Tämän vuoksi salaiset muistelmat ei sovikaan perheen pienimmille luettavaksi.
”Olin tyypillinen kristillisen ja isänmaallisen kasvatuksen äidinmaidosta imenyt sen ajan kasvattama ja aatteiden läpitunkema suomalaismies, joka tarrautui Jumalaan aina kun siihen oli suuren hädän keskellä tarvetta, tai muuta ei ollut lähistöllä mihin ojentaa pyytävä kätensä - minun elämässäni siihen oli tarvetta usein.” Toinen maailmansota oli jättänyt pysyvän jälkensä myös Tomiin, eikä hän pahasta olostaan pystynyt puhumaan kuin elämänkumppanilleen, ja silloinkin tukevassa humalatilassa itsesäälisesti soperrellen.
Naispuoliset homoseksuaalit – lesbot – saavat Tomilta huutia. Yhteistä näillä ei kuulemma ole muuta kuin kova kamppailu olemassaolon ja hyväksymisen puolesta, syrjinnän vieroitusoireiden sosiaaliset vieroitushoidot, joista sai maksaa eristäytymisenä ja epäsosiaalisuutena loppuelämänsä. ”Kun lesbojen näennäisesti kilttiä pintaa härnäsi, paljastui sieltä aina se kiiluvasilmäisen puolihullun miesvihaajan sama iänikuinen peniskateus ja homoviha --”
Tom, niin kuin kaikki miehet, joutuvat pohtimaan, mikä on sopiva määrä ”naismaisuutta” itsessä ja kanssamiehissä – ikään kuin kyseessä olisi ihmisen oma valinta. ”Miehet olivat silloin miehiä ja näkyvä naismaisuus tai paljastuminen oli kuin valinta koleran ja ruton välillä.” Tom olisi voinut piirroksissaan olla kiltti kuin H. C. Andersen opettavaisissa saduissaan, mutta sitä hän ei halunnut. Tämä valinta saattoi olla edistämässä suurelle yleisölle vääristynyttä kuvaa tavallisten homoseksuaalien elämästä ja näin edistämässä ennakkoluulojen kalkkeutumista ihmisten mieleen?
Elikö Tom onnellista elämää? Siihen on vaikea vastata, mutta jotain voidaan päätellä. Elämänkumppani oli löytynyt, mutta sekin kulki siskoa lukuun ottamatta vain kämppäkaverina 28 vuoden yhteiselosta huolimatta – kunnes kuolema heidät erotti. Huonommin kävi liki 20 vuotta Tomia vanhemmalle runoilija Uuno Kailaalle, joka kuoli tuberkuloosiin jo 31-vuotiaana. Uuno päätyi mielisairaalaan skitsofrenian vuoksi, mikä oli osin puhjennut tukahdetun homoseksuaalisuuden vuoksi. Perintönä jälkipolville on jäänyt mm. suomalaisille tuttu ja rakas virsiruno ”Siunaa ja varjele meitä” (Suomalainen rukous).
”Siksi myös kirjoitin nämä ”salaiset muistelmani”, että saisin itse kuvitella millaista elämäni olisi ollut, jos olisin saanut sen itse silloin kuvitella --”
Hannu Heikkinen

Vuodelta 2012 Turussa kirjoitettu "vasemmistohomojen" kuvaus.
Kaikki ei aina mene ihan putkeen kun sählä itse tekee kaiken pakosta ja sählää lisää. Tässä yksi monista esimerkkinä pahasta epäonnistumisesta - näinkin voi käydä ja käy "learning by doing"-periaatteella eletyssä taiteleiljaelämässä. Tämän epäonnistumisen jälkeen ajattelin jo lopettaa kun häpesin niin paljon....

Myös tämä kirjoitus löytyy kirjasta.

”Onneksi Olkoon! En voi kun yhtyä Antu Soraisen sanoihin, olet kirjoittanut mestariteoksen. Kauniin runollista ja ”hermanhessemäistä” yksinäisyyttä ja alakuloa. Hienosti kuvattu sen maailman varjot, josta olet itsekin saanut osasi. Sinusta kuullaan vielä. Olen sinusta ylpeä!”

”Harald Birger Olausen and the concepts of levelheadedness, crystal clear classical realism, factually acknowledging literature and political awareness form an absolute opposite for that equally political agreed upon irrationality that found a faithful coordinate point in Turku and its supposedly radical publishing house Savukeidas. […] But Olausen shows that the ability to write, rhythm, sentence, awareness of textuality are all secondary levels the richness of which become of significance only after the primary level has been reached. And this level is a point of view, a perspective from which the world appears as soft and bare, aching to be cut and set in state by incisive dichotomy. The resolution, the precision of incision is what Harald's levelheadedness is about. And this levelheadedness is accomplished by doing the opposite of what the escapist LSD-hippie depraved of all creativity would do. Thus we arrive at this here station where from the big roll of the world's thinnest silk paper begins to unroll. The language acquires wealth, its momentum, from its incisiveness, from the contact established with reality, surface for vivisection, and it is here that the languages constructions find stable basis. This surface and basis cannot be established from inside a foggy plastic tube that glides right through the organs and organizations of life, from inside a cultural exoskeleton  not unlike a Japanese tourist buss. Rather a culture phrases and images of which remind us of the fact that the scratches and scrapings inside a culvert pipe are down to earth.” 

- Sven Laakso 30.11.2012 kaymala.blogspot.com/2012_11_01_archive.html  




”Finskan är vacker och poetisk. Kunde man inte under hösten och vinter undgå att följa med den intensiva debatt som Olausen i sambandet med församlingsvalet piskade upp fr.a Loviisan Sanomat och alla de ringeffekter det hade. Att den debatten, och de olustkänslor den gav, delvis fungerat som inspirationskälla ät uppenbart, och Olausen erkänner det också öppet. Mot den backrunden är resultatet överaraskande postivit, både vad gäller budskapet och valet av intervjupersoner.”   

- Tomas Rosenborg om Harald första bok ”Mitt Lovisa” Östra Nyland 23. juli 2011

      
”Tarkoitus lienee ollut, että kertojan äänestä on jätetty kaikki epäoleellinen pois: kirjalliset tehokeinot on riisuttu. Olausenin runot ovat yhtä alastomia kuin vessojen seiniin kirjoitetut parahdukset.  Kun kirjallinen osaaminen on karsittu minimiin, jää jäljelle vain sisältö. Homorunojen dramatiikka syntyy jatkuvasta saamisesta, ottamisesta ja petetyksi tulemisesta. Toivottavasti Olausen vetää vain ohuet siivut homorakkauden maailmasta. Seksuaalivähemmistöille tällainen teos on aina tapaus, joten pisteet kirjoittajalle siitä, miten hän on pannut itsensä likoon. Norjasta Kotkaan palannut Olausen on tuonut täkäläiseen kirjoituskulttuuriin raikkaan vuonotuulahduksen. Provinssikaupungin heteroumpiossa tällaisen kirjan tekijänä esiintyminen vaatii kovaa luonnetta.”    

- Matti Tieaho Homorunoista Kymen Sanomissa 4.10.2011


”Kotkannorjalaiseen rappeutuneeseen ja raiteiltaan suistuneeseen sukuun kotkassa 1962 syntynyt Harald kasvoi lastenkodeissa ja kierteli ympäri maailmaa alati vaihtuvien kasvattivanhempiensa, mm, venäläisemigranttitaustaisen konepäällikkö-perheen kanssa. Levoton Harald asui, opiskeli ja työskenteli nuorena kaikissa pohjoismaissa, Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Suomeen palattuaan Harald työskenteli mm. toimittajana eri medioissa, puheiden kirjoittajana, mainostoimistossa ja tiedotustöissä. Hän alkoi kirjoittaa vakavasti 90-luvulla, kun hänen juttujaan kuunnellut kirjailija Rosa Liksom julisti hänet Suomen Jean Genetiksi. Homorunoja on hänen toinen teoksensa.”    

- 02.10.2011 ranneliike.net


”Olausenin runokokoelman runot ovat ulkoasultaan suhteellisen yksinkertaisia, joten Homorunoja lukiessa ei tarvitse olla kokenut runojen ystävä, jotta näitä pystyisi ymmärtämään ja tulkitsemaan. Useimmissa runoissa puhujana on kokija itse, joka keskeislyriikan tapaan pohtii omia ajatuksiaan ja tarkastelee omaa seksuaalisuuttaan. Äänteellinen kuviointi on myös vähäistä. Olausenin runokokoelman runot ovat suurin osa vapaamittaisia runoja, joissa ei ole selkeitä säekaavoja sekä säkeitten pituuksissa on myös huomattavaa vaihtelua. Suurin osa runoista on balladeja, joissa aiheena on ihastus vailla vastarakkautta. Myös proosarunoutta löytyy paljon.  Homorunoja runokokoelman keskeisimmät teemat ovat rakkaus, intohimo sekä oman homouden pohtiminen. Näistä jokainen on esillä suhteellisen paljon, ja joissakin runoissa jopa samaan aikaan. Runojen puhujat jakautuvat kahteen, joko ulkopuoliseen- tai minäpuhujaan. Minäpuhujan kohdalla runojen puhuja on aina homoseksuaali joka kertoo tapahtumista ja mietteistään hyvin henkilökohtaisesti. Yksi teema, jonka voi myös nostaa esille, on homojen syrjintä ja itse homojen suhtautuminen tähän. Runossa "Ole hiljaa ja pane vain" aiheena on epämiellyttävä suhde, josta ei löydy enää muuta, kuin seksiä. Runon puhujana on siis suhteessa oleva mies, joka melkein vihaa kumppaniaan. Kielikuvat ja rytmit ovat sivuutettu tästä runosta kokonaan, mutta sen sijaan äänteellistä kuviointia löytyy. "Olet täysi paskiainen. Tiedät sen itsekin. [--] Valehtelisin jos sanoisin, että tämä on helppo juttu, ja kaikki päättyy hyvin". Tästä runon pätkästä voimme havaita pientä riimien käyttöä. Kuten jo mainitsin, suurin osa runokokoelman runoista ollaan jätetty kielikuvien ja symbolien käytössä turhankin vähäisiksi. Olausenin Homorunoja runokokoelman voidaan myös täten luokitella osaksi kertomakirjallisuuteen.”

- Jancarlo Rodriguez 11.maaliskuuta 2012 tukkijoki.blogspot.com




”Jorma Savikko: Pitkä ajo. Henkilökuva elokuvaohjaaja Rauni Mollbergista [The Long Run. A Portrait of the Film Director Rauni Mollberg]. Edited by Harald Birger Olausen. Kulttuuriklubi, 2012. Rauni Mollberg (1929-2007) was a prominent Finnish actor and director with three remarkable careers: in the theatre, in television, and in the cinema. This is the first book on him as an artist, written by Mollberg's lifelong friend and collaborator Jorma Savikko (1926-2010) as a work commissioned by Mollberg himself. The book was finished in 1994 as Mollberg was making his final film, but then Mollberg turned his back on the project and banned its publication, although it is a sober, balanced, and positive study. Now it has finally been published, in a virtually self-published edition by Harald Birger Olausen, in hard cover. It is an original, well-written book full of little-known facts. - So far the only books on Mollberg have been by his daughter Eira Mollberg, who portrays her father as a monster.”    

- Antti Alanen: Film Diary Sunday, March 03, 2013


”Olausenin toisesta kaunokirjallisesta teoksesta tulee mieleen kaksi kirjallisuuden merkkihenkilöä: Jack Kerouack (1922-1969) ja Toivo Pekkanen (1902-1957). Aloitetaan Jackista. Kerouack kirjoitti kulttiteoksensa Matkalla (On the road) 20 vuorokaudessa. Kerouack käytti oikeita nimiä ja vyörytti attribuutteja. Kirjassa ei ollut yhtään lukua, vaan se oli yhtä pötköä. Pekkasen kuolinvuonna julkaistu versio toimitettiin julkisuuteen kolmannes lyhyempänä, nimet muutettuna. Näin olisi kannattanut tehdä Olausenin kirjallekin. Paavo on kova jätkä -teos (256 sivua kahdelle palstalle painettuna) on uuvuttava lukuharjoitus. Ei ole kohteliaisuus, kun sanon, että tämä on ensimmäinen kirja, jota lukiessa on pyörryttänyt. Varmaa on, että moni kirjassa mainittu kotkalainen saa hengenahdistuskohtauksia. Olausen on pudotellut ideologisen vyörytyksen väliin unenomaisia yksityiskohtia, joissa joko omilla nimillään tai selvästi muuten tunnistettavat kotkalaiset tekevät toimia, joiden perusteet haetaan syvältä mustasta unesta. Henkilön julkisuuden asteella ei näytä tässä kirjassa olevan väliä. Olausen myös lainaa sähköposteja, lehtiuutisia ja juoruja karkeaan tapaan lainaussäännöistä piittaamatta. On mahdotonta sanoa, ovatko lainaukset totta vai romaanihenkilön unta. Tyyli on hävytön. Vaikka Olausenin vyörytyksessä on siis anarkistinen, Kerouackin beat-sukupolven vimma, se on myös aikalaisteos, joka tarkastelee toisesta päästä sitä yhteiskunnallista kehityskaarta, jonka alkupään kuvauksessa Toivo Pekkanen kunnostautui 1930- ja 1950-luvulla. Toivo Pekkasen pääteokset Lapsuuteni ja Tehtaan varjossa edustivat sitä työväestön ihannetta, johon sosialidemokraattinen liike on rakentunut. Hyvinvointi, tasa-arvo, yksilöllisyys, sivistystahto ja älyllinen harkinta olivat Pekkasen fantasia, jonka kasvattama sukupolvi on Olausenin tähtäyksessä muuttunut irvikuvakseen. Pääosassa on Samuel Oinon tapainen täydellisyys nimeltä Ihmejäppinen, joka käy Kotkassa epätoivoista taistelua demaripuolueen arkikoneistoa vastaan. Tämä taistelu punotaan osaksi suomalaisen politiikan nykykuvaa, jossa aatteet ja inhimillisyys on alistettu talouskasvun ikeeseen: rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät! Eikä tässä vielä kaikki, sillä tilannetta kuvatessa Olausen referoi suurin piirtein kaikki maailmankirjallisuuden merkkiteokset Aristoteleen ajoista lähtien. Vähempikin olisi riittänyt.”    


-Matti Tieaho 2.3.2012 Kymen sanomissa

”http://www.kymensanomat.fi/Online/2012/03/15/Kotkan kirjasto ei huoli törkykirjaa/2012313107079/4 Kotkan kirjasto ei huoli törkykirjaa 15.3.2012 21:00” Kotkan kaupunginkirjasto ei hanki lainausosastolle Harald Birger Olausenin uutta kirjaa. Kirja, jonka pitkä nimi on ”Paavo on kova jätkä: Timo Nevarannan uni poliittisesta pelastajasta” ilmestyi alkuvuodesta Kulttuuriklubin kustantamana. Kotkan kirjaston aikuistenosaston johtaja Anne Ruonala kertoo, että aiheeltaan paikallinen Paavo on kova jätkä hankitaan kyllä kirjaston Kotka-kokoelmaan. Lainausosastolle sitä ei haluta kirjan törkeyden takia. Ruonalan mukaan siinä käsitellään tunnistettavia henkilöitä alatyylisesti. Hänen mielestään verovaroja ei ole syytä käyttää mihin tahansa. Muuta kotkalaistaustaisen Olausenin tuotantoa kirjastossa on (Demarit ei kestä hölmöilyään. Oikein terävää tekstiä herra Postista ja muista kähmijöistä.. Herää kysymys, että mitähän muuta salattavaa ja epämiellyttävää siellä "Kotka-kokoelmassa" oikein on? Että oikein lukkojen takana täytyy pitää. Jos haluaa tutustua kokoelmaan, pitää varmaan esittää SDP:n jäsenkirja. Muutenhan rahvas saisi tietää liikaa. Onko "Kotka-kokoelman" ovella nauhoittava videovalvonta, jotta kokoelmasta kiinnostuneet vastavallankumoukselliset imperialistiset ainekset saadaan identifioitua tarkasti? Salaaminen on parasta mainosta).”

- Suomi24.fi. Kirjastonhoitaja 16.3.2012

”Kotkannorjalaisen kirjailijan teos ”Egyptin prinssi ja muita homonovelleja” on yhtäältä häpeilemätön lihan himon ylistys. Toisaalta se on rankka matka koko elämänsä erilaisuuden taakkaa kantaneen miehen mukavasti vinksahtaneeseen sielunelämään. Teokset tarinat ovat laajoja ja tarkoitushakuisen riettaita. Tavallista lukijaa hengästyttää lauseiden pituus ja asettelun tiiviys. Kiivastahtinen kirja räjäyttää lukijansa silmille mitä erilaisimpia homokohtaloita konekivääritulen lailla. Tarkalla lukemisen veitsenterällä leikaten sanaviidakosta löytyy kuitenkin uskomaton määrä salaviisautta ja viitteitä muihin teoksiin. Olausen haluaa ilmeisesti tällä viittausten rumputulella osoittaa, että homoutta ei ”pääse pakoon” missään. On hienoa, että tällainen kirja on kirjoitettu. Teoksella näytetään todeksi se, että homous ei ole pelkästään karvaisia setiä ähisemässä kerrostalolähiön porttikongeissa, vaan kahden aikuisen ihmisen välistä tervettä rakkautta. Itse näen kirjan myös huutona tasa-arvon puolesta. Miksi kirjastossa löytyy hyllymetreittäin heteroeroottista lukemistoa ja homoille on nyt vain tämä yksi? Olisiko tämä rujonkaunis teos alkusysäys sukupuolineutraaliudelle myös eroottisen kirjallisuuden saralla?”

Ilari Koivunen, a literature critic wrote in the fall of 2012 after the publication of Harald`s book “The Prince and other Gay stories” that the book was, on the other hand, a plain shameless exaltation of lewdness and carnal desire, but on the other, a harsh journey to the pleasantly twisted soul scape of a man who has carried the burden of being an outsider all his life: “The stories are intentionally lewd. An ordinary reader will have to struggle to catch his breath with the extremely long sentences and the density of the layout. With the pace and accuracy of a machine gun the book spits out gay fates of all colors and inclinations. When reading close with a razor sharp eye you can find from this jungle of words an unbelievable amount of hidden wisdom and intertextual references. It seems that with his rapid fire of references Olausen is trying to make sure that the gayness infiltrated in everything can't be passed unnoticed.”It is apparent that Koivunen liked the idea of such a book. He thought that the book successfully argued the fact that gayness is not just hirsute old drabs fumbling in the foul smelling darkness of apartment building corridors, but also healthy love between two adults. Koivunen also asked whether this hideously beautiful book could also be the start for a gender neutral erotic literature, in libraries and bookstores, as an equal addition to the millions of shelf-kilometers of heterosexual erotics and love stories. Yes, Ilari Harald`s books are a sequel in a series of gay-avalanches and landslides, and, all at once, an ejaculation on its own but an addition to the canon of pre-existing gay literature nonetheless.

www.kulttuuriklubi.com

Första gången mitt i vintern i Umeå. Och ensam som alltid, kände mig som en Burgundisk Chardonnay druva, förstklassigt kanderad av hertiginna av Västerbotten.  Efter en natt såg jag precis ut som gatukonstens döda gud, Basquiat, som sades äta upp den andres ansikte med sina genomborrande ögon. Inte av mig heller blev vanliga minnen kvar. Jag levde mitt liv som musik. Jag sov i den. Jag åt av den och tillsatte i den allt vad som föll mig in: mina fantasivänners goda dåd och från vinden tagna älskades namn. Jag kände mig som en gud och låtsades vara hemma från himlen, och till slut återvände jag dit för att dö, för att som död kunna leva ett bättre liv än här på jorden som den lägsta av de lägststående maskarna, underkastad andras barmhärtighet, trots att min skönhet, som strålade ur mitt vackert formade och glada ansikte, i sin sällsynthet var ren och oskyldig. Men sen vaknade jag i Umeå vandrarhem och det var iskallt ute. Kanske var jag alltid den samme levande döda i mötet med den föränderliga Basquiat, tänkte jag nästa dag på järnvägsstation när jag i månljuset tittade på en musicerande tiggarpojke just när tåget satts i rörelse, utan att alls inse att det var min egen spegelbild från forntiden som fallit glömska, jag såg av det liv jag egentligen levde bakom den dimridå som hade fördunklat min syn så drastiskt att jag inte visste vem jag var, varifrån jag kom och vart jag var på väg när började med dethär allt…




www.kulttuuriklubi.com



Vid årsskiftet flyttade journalisten och författaren, Harald Olausen till Vasa. Han har fotat två , tjocka och svartvita, fotoböcker om både vintriga Vasa och Umeå. "Vintriga Vasa"-boken har 545 sidor och "En vinternatt- och dag i Umeå" - boken 400 sidor. Båda böckerna är pocketböcker och gjorda på både finska och svenska. Säljs också som e-bok på adlibris.com. Författaren Harald Olausen säljer själv sina böcker på Vasa torg från början av februari, onsdagar till lördagar mellan kl. 10.00-16.00. Den kända bokhandeln, Gros, säljer även böckerna, både på finska och svenska, under butikens öppethållstider.














   







Harald Birger Olausen spends half of the year ”somewhere else” and half of it in Finland. He is proud of both of his identities; as a citizen of Kotka, a coastal town in southeastern Finland, and as a Norweigian. Olausen studied history of ideas at a university and has worked as an imago consultant, speech writer and a reporter, to name of few. Tales from Tampere is his eighth novel. In addition to writing, he has edited two books: as a biography of the Finnish movie director, Rauni Mollberg, and a kotka centered childrend`s book "Hugo Merellä" (Hugo at Sea), written by Heli Vähäsilta. Harald Birger Olausen has also written articles to two other books, he is also a playwright for both the stage and radio. His first book "Minun Loviisani" (My Loviisa), was published in 2011, and it is a satirical tale of the small-mindednes ans conspiring nature of people of smalla town, written in "the spirit of Marcel Proust and Alfred Hitchock. "The readers appreciated the beatiful use of language, bubbling humor and the fresh way of expression of the book to the point that it baecame a big succes. His poetic language, exceptional frankness, challenging truthfulness and witty intellectualism have been the source of many a praise. He knows how to break the cliches and romantic myths from around us by using humor, seeking truth, goodness an beaty with his writings. Olausen`s work reflect his ability control every aspect of his writing; the catchy rhythm, the flowing vocabulary, and both the internal and the external wiewpoint of both the surroundings and the context.  He paints the world in astounding detail and offers his readers to see even the slightest nuances through his words. The clarity he offers brings sense and pleasure to the everyday crazines. Olausen uses his stories to shed light into secret corners of the minds of everyday Finns. He writes about the dream-like road that appears in between the sighs an pauses, which leads into heavily guarded room, where all your dreams come true. The idea of "Tales of Tampere" first came to be during the spring of 2011, while Olausen was staying in Turku. There he found out that stories how the people of Turku are rigid, somber, impolite and very much full of themselves, were not just the stereotypical badmouthing that is so common between different towns and cities but a glimpse of the real nature of Turku. He realized that even during a short visit, the natives managed to make the visitors feel like he was not welcomed into the closeknit circle of people of Turku, that he was constantly monitored, ignored and even ridiculed by his host. The popular folk tales about how the inhabitants of Tampere and Turku are like cats and dogs are still going strong. Then again, the people of Turku cannot just let things go, as they are still angry about how during the Great Fire of Turku (in 1827), most of the men spent that particular weekend at the Tampere Country Fair, chatting upp all the pretty maidens, instead of being home, listening to the constant nagging. When Finns selected Tampere as their favorite city in the spring of 2011, everyone in Turku turned green with envy. They declared in a city - council meeting shortly afterward that Turku will be the best town in Finland the following year. This potrayed massive amounts of overconfidence, as Turku is a town where smiling to starngers is a rare thing, and still to them it seems that their victory would be of a landslide nature. These kinds of declarations peeked Olausen`s intrest and he decided to go and find out just what it is that made Tampere so much more of a happy place than Turku. What he found out just in a few days managed to suprise him completely. People he met were happy, helpfull, kind, emphatic, had a great sense of humor, smiled a lot and, most importantly, the stereotypical slowness of the people of Häme Region was completely missing. "Tampere was like a mountain spring after Turku, it shooted the wounds that the coldness of the humanity that Turku represent caused, by being perhaps the most pleasent place in the world.  How ever, there are, as always, some rotten eggs to the bunch; the tale of "You Against a Hundred Grannies" proves tahat. Althoug, just to inform you, dear people of Turku, even that situation was solved with humor, Tampere style".”Tampere is no Heaven on Earth. There are as many crooked politicians, overbearing government officials, greedy merchants, selfish rich and always moaning poor people. On top of that we have loads and loads of foreigners, just like everywhere else in Finland. But still I think that this is maybe the best place in the world, thanks to everyone living here in Tampere.” These words, spoken by a marketplace-going granny, give an accurate description of Tampere; especially, since she ends her tale with the words ”We’ll see about that.” The people living in Tampere really do know, and definitely want to laugh at themselves. Humor is the thing that keeps everyone from succumbing to the burdens and somberness’ of life. The commonly used expression,”We’ll see about that,” is one way of trying to lighten up the conversation. It is a way of cast a silly sliver of a doubt into the possibility for someone else to achieve, sustain or accomplish something. With a single expression one can even bring self doubt into the equation: ”We’ll see how that’ll turn out.” These kinds of expressions are one of the reasons why the Tampere dialect is so clever and so multifaceted, that anyone without quick wits and a good sense of humor is going to feel like the language itself has turned against them. In some sense the people of Tampere might even seem a bit twisted, as they are able to turn things and words in such a way that it takes a bit to see whether the words of the message actually referred to a happy occasion, or perhaps something serious. The guiding light through ”Tales from Tampere” are just these kinds of personal experiences full of emotions, or maybe the brief flashes of insight about the everyday life and memories. In these stories bring out the internal aspect of having Tampere in your heart. The whole concept is spiced up with a hint of satire and loads of humor. These tales are also a travel guide inside the heads of the people living in the Tampere region. They are a mix of untold stories from and about the city, silenced whispers of the ordinary men and women, forgotten memories from times past and controversial histories of today; all served with good dose of humor. The book is recommended reading for everyone who want to maintain fun in their lives, and who do not want take the world too seriously.















"Meikäläisyys on täynnä fyysistä voimattomuutta ja henkistä saamattomuutta. Henkinen tekosyy oman ilon lykkäämisestä muiden puolesta ja hyväksi, jotta voisit osallistua itse turvallisesti tähän menetykseen. Lopulta sitä vain leijailee taivaalle muistona muuttuen yhdeksi niistä lukuisista silmiemme editse lipuvista huomaamattomista pilvistä mitä taivas on täynnä."

www.kulttuuriklubi.com




”Se oli todellakin yksi kummallisen elämäni omituisimmista hetkistä. Niin epätodellinen ja samalla tosi. Ihan kuin olisimme siirtyneet ajassa parisataa vuotta taaksepäin tai johonkin elämysmatkailuteoksen sisälle hengittämään vanhojen aikojen pölyjä keuhkoihimme.  Ihan kuin se kaikki mitä yhdessä näimme ja koimme olisi ollut unta tai tässä tapauksessa painajaisunta. Ja sitä pahensivat vielä sade, ukkonen ja salama”
Våra riktiga nationalförfattare


Bögar har varken fosterland eller modersmål. Det finns bara en stor ensam ödemark, och hela tiden på denna problem- och stenbelagda resa en sorgligt plågande vetskap om att du alltid i sista hand är ensam och utanförstående inför allt som vimlar omkring dig och att du är ett lätt byte för vem som helst med hatbegär. Du får fastspikas. Överges. Vanhelgas. Mörbultas. Eller till och med mördas under förmildrande omständigheter på denna ofattbara personliga lidandens flykt, var vi är världsmedborgare som tvingats ut till de yttre rälserna av undermedveten rädsla och skyggande för hat. På denna flykt över jord och mark med fruktan i röven är vi kringvandrande nomader, och hatade och diskriminerade och utstötta människor, ingenstans välkomna, överallt betraktade som icke-människor. Vi får aldrig det godkännande eller de rättigheter till vårt liv, vilket andra människor naturligt garanteras i lagar om födslorätt och som enligt rådande godkända seder generöst erbjuds i rättvisans och människorättigheters namn. Därför är det illusoriskt att göra misstaget att tro, som idiotfjantlurendrejare som är fastspända vid sina egna politiska syften gör, att nåt som helst lands heteron nånsin med vett och vilja skulle låta oss vara i fred utan att blanda sig i våra vanor och liv som vi lever dem. Därför utgörs vårt fosterland av hopplöshetens källa. Vårt modersmål är förlorade viskningar och en lågmäld klagosång om ouppfyllda önskningar sjungen på natten, då de andra sover, och vi skyler vår längtan i stilla njutningars flämtanden á la Walt Whitman, liksom alla andra, tidigare och senare, stora lidande och plågade bögpoeter, vilka var tvungna, liksom vi är, att försöka leva på andras villkor emot vår egen vilja, för att klara av livet, och sen skriva om detta sålunda, att heteron inte förstår vad det är frågan om, kliar sig inte direkt i ögonen, kräver inte moraliska expressdomar för våra huvuden. Och sen när nån av de stora, som Konstantin Kavafis, gör strålande bögdikter, så översätts de inte eftersom hetero-översättaren har blivit besvärad under läsningen av dem. Hur kan en högt ansedd poet som Kavafis ha kunnat göra en så sentimental smörja, har han kanske tänkt, och lämnat poetens bästa och mest drabbande dikter opublicerade, dikter som världslitteraturens verkliga genier, Joseph Brodsky och Marguerite Yourcenar, i sina odödliga verk lovprisat. Nuförtiden kunde man mycket väl skriva en liten bög-dandyisk skrift om Kavafis liv, men mycket väsentligare är, hur han i början offentligt nedtystades och skymfades och hur han uppskrämd av det, censurerade sig själv för att skydda sitt eget skinn, och lämnade en stor mängd av sina dikter opublicerade, ur vilka skulle ha framgått hans unika förmåga att tveka, sträva efter och beröras av människans och tidens mirakulösa oberäknelighet, på så sätt att han inte behövde berätta själva saken, utan på första försöket nådde han till kärnan av varats osynliga men detaljrika densitet, ur vilkas ironiska slag han fann en korsning av illusionen och den föreställda verkligheten och därifrån vidare till livets grundelement av tragiskt allvar och nyfiken nyckfullhet. Han var intresserad av ynglingar och deras öden. Han var inte en för sin tid typisk struntförnäm hycklare, eller nån gammalmodig parnassoist som skulle ha förlorat sin förundran i begränsande formaliteter eller tråkiga reglers krav, utan han koncentrerade sig på sina intellektuella disciplinerade etiska ideal, representerande i sina dikter den inre handlingens störande motsägelser som historiska paradoxer, finnande i det mänskliga misstänkandets hål ”objektiva moment i subjektiva processer”, i vilkas motsägelsefulla avfyranden han inte gick vilse i halvsanningars vaga fällor, utan lyckades finkänsligt antyda till den ordinära läsaren de aningar som syntes igenom hans välvilliga förståelse för människans svagheter och misslyckanden, respekterande djärvheten som godkände fakta. Att göra det vad man i svåra situationer fann möjligt att göra, som i den berömda Silversmed-dikten, där silversmeden skapat en bägare på vars mitt finns gestalten av en naken ung yngling. Smeden ville skildra sina drömmars yngling i vacker blomstring, trots att det var honom svårt ”för det hade redan gått femton år sen, då ynglingen stupade i strid som soldat”. Hans egna hemliga önskningar och lustar antyder Kavafis lika finkänsligt, trots att hans riktiga jag förblir en gåta, som i denna sköra dikt: ”Som de dödas vackra kroppar, som oföråldrade sattes i en strålande grav med huvuden dekorerade med blommor och fötterna med jasmin – sådana var våra begär, som ouppfyllda for genom oss, utan att nånsin anlända till den söta njutningens natt, eller morgonens lyster.” Just sådana här är våra verkliga nationalförfattare, sköra observatörer av lättskrämd tystnad i isande glömska, författare i vars gömmor av skatter ingen annan än vi har en aning om.

www.kulttuuriklubi.com


                                                       




"I dream that I'd meet you after all these years, and you'd still be the same mischievous rascal you used to, long time ago when we met with sparks in your eyes taking the piss on everyone and getting all excited about everything and taking turns in playing first Robin Hood then again the ferocious Hospodar of Onze Mille Verges. For these I've left my door a little open for you. Every day I wait with excitement are you going to surprise me or what's that just behind the corner? You can't surely know, how I miss the times when we wreaked havoc and fucked around so that we were the worst of the neighborhood, of the century. I listen to my heart, It says I'd be ready for a new adventure with you, but then I hear what happened to you, that you are no longer, that you lost and suffered. You were defiled; it's the way of the land, dragged through deepest mires, and beaten up. Caged and killed. Every night you sneak into my dreams just the way you was. And it's not a small thing. With that spark in your eyes, face glowing with excitement, thw wind in your hair smiling that all-conquering smile of yours just for me, and it was no small thing, just so you all should know, and many would have paid all their lives for that, like one did."








    
 

-Ilari Koivunen 14.4.2013 Satakunnan työ
    



Harald Birger Olausen's Prince of Egypt and other Gay-stories isn't, despite its name, a collection of short stories but a bundle of essays in which the writer dismantles his own frustrations concerning the dominant forms of gay culture. Olausen makes it clear, rapidly, that to him there's only one way to be a true gay, and that true way, deviating from which is, of course, plain and simple wrong. In this Olausen shares a lot with the Gay Shame movement. Olausen describes himself as a kind of Prometheus-figure carrying the torch of civilisation and thus lighting the way for those fumbling in the dark. Among his numerous enemies there are, of course, society's tories but also the evil LGBT-lesbians that have defined gayness as something that should be recognised as a part of respectable society, which it, accoring to Olausen, isn't. And he fights his enemies with an extremely alienating text that isn't divided to sections nor paragraphs and repeats itself far beyond congestion. He keeps dropping names of philosophers and artists, and regularly misspells them. The style seems to be seeking a powerful form of otherness, but without success. The end result is an almost schizophrenic sense of wavering between the extremes of inventiveness and vapidity. The stylistic failures are a shame in that Olausen has managed to incorporate many quite sharp observations about the problems of the dominant norms. Also his literary talent, that shined in his Gay-poems, is present, albeit momentarily, even in this surge of chaos. If the reader is persistant enough and manages to wade through the first 70 pages, which are dedicated to the bashing of ”the insatiable abbess” (he makes it no secret that he is referring to one Pirkko Saisio here) or is smart enough to dismiss the section, the pages beyond that do contain pearls; bits of incredibly beautyful prose, or rather prose poems, that convey flashes of human sentiment in the grip of homoerotic passion. These bits show that Olausen has a lot to give, but not merely just because of his angry gayness, that has become a norm in itself, but someone who pioneers on his own path, that is, an artist.

-Tuomas J.Harviainen Turun ylioppilaslehti 27.03.2013


”Homodekkari homomurhista on Kotkan-murteella kirjoitettu Jere-trilogian päätösosa. Lokakuun 2012 alussa valmistunut kulttuuriklubin kustantama teos on kotkannorjalaistaustaisen Harald Birger Olausenin viides kirja.  Syksyllä 2011 ilmestyi Homorunoja, jossa runouden keinoin tarkasteltu elämä ei ole porvarillista eikä sovinnaistakaan. Suurennuslasin alla oli esimerkiksi jo monilta unohtunut anonyymi puisto- ja käymäläkulttuuri.  Keväällä 2012 ilmestyi Egyptin prinssi ja muita homonovelleja. Kirjassa on kuusikymmentä erilaista ja eripituista novellia, joista suurin osa on yksisivuisia ns. minuuttinovelleja. Jere-trilogian kolmatta teosta homokirjailija kuvaa Walt Whitmanilaisen mieskaveruuden ylityssinfoniaksi.”
    
 -ranneliike.net 10.10.2012

”Turkulainen lastenkirjailija Heli Vähäsilta muutti pois Kotkasta jo 30 vuotta sitten. Se ei estä sitä, että hänen kirjassaan Hugo merellä Kotka on keskeinen kaupunki. Kirja kertoo Hugo-koirasta, joka hortoilee Jamaikalta lähtevään kahvilla lastattuun laivaan, jonka määräsatama on Kotka. Hugo tunkee kuononsa vaikeuksiin ja seikkailuihin. Tarina on 20 vuotta vanha, ja Vähäsilta on kertonut sitä jo aikuisille lapsilleen. Ratkaisevan sysäyksen kirjailijanuralle antoi toinen kotkalaistaustainen kirjailija Harald Birger Olausen (toim), jonka Vähäsilta tapasi Turun poliisiasemalla ollessaan tekemässä rikosilmoitusta.” 
    
-Kymen Sanomat 15.10.2012 
    
”Suomalaisessa nykykirjallisuudessa lyhytaikaiseksi -surullisen hahmon ritariksi jäänyt poliittinen performanssitaiteilija Joonas Lohenoja kuoli tapaturmaisesti kotonaan Kotkassa tiistaiyönä 17. joulukuuta 2013. Hän oli syntynyt niin ikään Kotkassa 9. huhtikuuta 1989. Lohenojalle tärkeää elämässä oli erilaisten tempausten, yleisönosastokirjoitusten ja oman henkilökohtaisen minän peliin heittäminen sekä pyrkimys innostaa kanssaihmisiään kapinaan elämää kuristavia kahleita vastaan. Sanavapautta ei Lohenojan mielestä ollut se, että kaikki sanovat suunnilleen samat asiat samalla tavalla yhtä yllätyksettömästi, kuten Suomessa asian laita hänestä aina oli ollut. Siksi Lohenoja kysyikin usein kuuluisan italialaisen elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolinin innoittamana. Kun kaikki korulauseet riisutaan, niin mitä jää jäljelle. Nykyinen materialismin täyttämä maailmamme on lopulta niin naurettava, että siinä kaikki on tekopyhää. Kirjoitin Joonas Lohenoja – viimeinen mohikaani eli rähinäkommarin jalot muistelmat äärioikeistoääliösosiaalidemokratian mielikuvituksettomuudessa -kirjan vuonna 2012. Soitin eräänä iltana Lohenojalle ja kysyin saisinko tehdä hänestä pienen kirjan, joka olisi sokraattisen dialogin muotoon puettu hyvästijätti vaarallisille mieltymyksille, lumoukselle ja viettelyksille Thomas Mannin Taikavuoren Hans Castorpin innoittamana. Lohenojasta idea oli mainio, ja niin ryhdyimme hommiin tavoitteenamme ärsyttää kaikkea mahdollista. Hain esikuvaa 1000-luvun alkupuolelta Warnerius Rouenilaisen satiirista Moriuht, missä kirjoittaja käsitteli silloisia oppineita aiheita brutaalin ja ruumiintarpeidensa tyydyttämisestä kiinnostuneen sankarin kautta. Päähenkilö Moriuht oli runoilija, joka kokeili lähes kaikki kuolemansynnit, ja eli huonoa elämää. Hän oli kirjallisesti räävitön. Esitellessään huonoja runojaan hän asetti jatkuvasti ruumiillisen ja hengellisen sekä toisiaan vastaan, että myös toisiinsa oleellisesti kuuluviksi osiksi, missä kieli lankesi lihaan ja liha kieleen. Myös Lohenoja oli painajaismainen irvikuva ja eläimellisen karvainen antisankari öykkäröimässä ilman että kysyi siihen lupaa nenäänsä nyrpistäviltä. Vastoinkäymisistä huolimatta Lohenoja halusi omistaa elämänsä taistelulle oikeudenmukaisuuden puolesta, vaikka hän tiesi hyvin, että ihminen ajattelee vain itseään ja turmelee kaiken muun ympäriltään. Lohenojan voima piili auktoriteetteja kunnioittamattomassa romanttis-traagisessa byronilaisessa nykysankarissa, joka oli lapsellisuuttaan kyvytön valheisiin ja kompromisseihin. Lohenoja huomasi myös miten hajanainen, vainoharhainen ja huumorintajuton nykyvasemmisto askarteli historiallisissa ikuisuuskysymyksiä pyörittelevissä pilvilinnoissaan, ja ymmärsi nykyiset vasemmistopoliitikot Andre Malrauxin romaanihenkilön tapaan manikealaisiksi erotuksena intellektuelleista, joiden syvällisyys, sävyt, asteet ja laatu olivat avaimia todellisen ajattelun lähteille. Siksi Lohenoja valitsi omalaatuisen yhdistelmänsä toimia eräänlaisena jeesushahmoisena katutaistelijana poliittisissa performansseissaan, lyöden mieluummin päätään verille konkreettisesti milloin mitäkin epäkohdakseen kokemaansa vastaan.”

-Harald Olausen hs.fi/muistot

”Syy siihen, miksi suppeahko prosentti ihmisistä on aina ollut homoseksuaaleja, piillee syvällä esihistoriassa. Siitä ei ole kirjallisia lähteitä eikä myöskään suullista perimätietoa ja sitä on tutkittu yllättävän vähän. Asian oikeaa laitaa peittää paitsi tietämättömyys, myös sosiaalinen tabu. Tämä on vuonna 1962 syntyneen norjalais-suomalaisen tekijän ensimmäinen romaani. Hänellä on kirjailijan lahjoja, lukeneisuutta ja kiintoisia erityistietoja. Aiemmin hän on julkaissut tästä aihepiiristä kaksi englanninkielistä kirjaa. Kalevala-nimen lainaaminen tunnustus- ja kehitysromaanille lienee nuorekasta yltiöpäisyyttä. Ensi kesänä hän aikoo toimia Helsingin Esplanadin puistossa katukauppiaana, teoksiaan kaupaksi tarjoten. Kirjassaan hän kuvaa muun muassa joutumista psykiatrin tutkittavaksi työpaikan säilyttämisen vuoksi. Kertomuksen keskeyttävät ajoittain asiantuntevat kuvaukset napapiirin arktisesta luonnosta. Pidän ratkaisua onnistuneena, romaaniin sopivana. Hän tuntee voimakasta yhteenkuuluvuutta luontoon ja kestää tällä tavoin paremmin uneliasta ja leipääntynyttä psykiatria. Samoin tekee lukija. Toimiva ratkaisu on myös pohjoisen meänkielen käyttäminen osassa kirjan muutakin kerrontaa. Mielenkiintoista ja toden tuntuista on kirjan kuvaus kohtaamisesta nobel-kirjailija Dario Fo´n ja Franca Ramen kanssa sivuilla 119-128, jossa nämä väittävät tunteneensa Olausenin liikenneonnettomuudessa kuolleet taiteilijavanhemmat (!). ”Oletpa sinä kasvanut”, on Ramen ensimmäinen kommentti hänelle. Selvemmin fiktiivinen on lyhyt keskustelu elokuvatähti Marcello Mastroiannin kanssa kirjan seuraavilla sivuilla. Romaanin vinha vauhti hieman rauhoittuu loppua kohden homoelämän ja homoyhteisön tasapainoiseksi kuvailuksi. Eräitä näistä naamoista voisi pitää hyvänä seuranakin, mutta kaikista niin ei tietenkään voi sanoa. Epäilemättä siis kirjailijuus jatkuu, pelkkä homous sinänsä ei loputtoman ihmeellistä liene?”

-Riku Räihä FK, Suomen Arvostelijain Liiton jäsen






The Third Eye by Camoo Rashedpoo is just as enigmatic as the smile of the Sphinx that sometimes flashes in the twilight of the alley of dark shadows and obscure dreams

-By Harald Birger Olausen

”GO, my songs, to the lonely and the unsatisfied, Go also to the nerve-wracked, go to the enslaved-by-convention, Bear to them my contempt for their oppressors. Go as a great wave of cool water, Bear my contempt of oppressors. Speak against unconscious oppression, Speak against the tyranny of the unimaginative, Speak against bonds. Go to the bourgeois who is dying of her ennuis, Go to the women in suburbs. Go to the hideously wedded, Go to them whose failure is concealed, Go to the unluckily mated, Go to the bought wife, Go to the woman entailed. Go to those who have delicate lust, Go to those whose delicate desires are thwarted, Go like a blight upon the dulness of the world; Go with your edge against this, Strengthen the subtle cords, Bring confidence upon the algae and the tentacles of the soul. Go in a friendly manner, Go with an open speech. Be eager to find new evils and new good, Be against all forms of oppression. Go to those who are thickened with middle age, To those who have lost their interest. Go to the adolescent who are smothered in familyOh how hideous it is To see three generations of one house gathered together! It is like an old tree with shoots, And with some branches rotted and falling. Go out and defy opinion, Go against this vegetable bondage of the blood. Be against all sorts of mortmain.” To understand how The Third Eye by the Iranian movie director Camoo Rashedpoo tells the viewer an extremely direct and gimmick free story where his intense images laden with the invisible mysticism of every day life draw clear lines around the holes big enough for the human to fall through, and hit their carefully picked marks with biting chill without stooping much to pinpoint the guilty in these chains of events, you must read carefully the above poem by Ezra Pound and understand also the cinematic thinking of Rashedpoo, where the most important thing isn't what we are, but that we become everything possible, and that we always have to hold on to something, rather it be understanding, tolerance and empathy even if we have to live under the constant knowing of how humanity is divided into two classes, the first and second, twisted with this pedigree breeding. According to Voltaire, the enlightenment philosopher, tolerance was the most significant character of humanity: ”We are all full of weakness and errors; let us mutually pardon each other our follies - it is the first law of nature.” His intellectual satire he condemned the ”natural” admiration of suffering and it was replaced with the idea of a good and happy human being that was to be the outcome of increasing knowledge. According to Rashedpoo, tolerance is a trendy word in western countries, one that has suffered inflation just like everything that becomes a la mode, and thus we can't appreciate the freedom and ideality that formed all the well being in society, the diverse services and the respect towards the individual around that tolerance, so that unlike Camoo's old country Iran, where he studied architecture, or the Italy of his times as a jewelry designer, the outcasts and handicaps of society had no value what so ever and certainly no system of helping them that has any respect toward the autonomy of these second rate people like in Finland. This is one reason why this director, who wrote his first script about orphans, appreciates Finland. Camoo, who was really into the theater as child, and actually spent nine years of his childhood in the world of the theater, says that the desire was his and there early, and that it made no difference how, just like now, in his volunteer work among the wretched of society, the camera is only a tool, a “third eye” with which he can see, just as enigmatically as the Sphinx smiles, from the twilight of the alley of shadows and obscure dreams to those dark areas of society where others don't dare to focus their eyes, or can't because of shame and pity. In his short films he contemplates the questions of morality in relation to the ideals or virtues of society trying to access the eternal and unchanging reality by showing in his movies that even before us, as well as after, us there were, and will be, eternal and unchanging values and morality that don't change all the time according to how people understand themselves in their own lives, or how they want to attain the happiness they see best for them, that there has to be something in common, something that sprouts from the good that is experienced by everyone, sweetness and joy. ”People are so close to each other”, Camoo says, “In my short films I try to see myself with the eyes of others, and feel a great responsibility for the people and my environment, the children, the handicapped and others that are shunned. Excluded and forgotten in their own lives, like the homeless and the alcoholics.” This is how Camoo understands, with gentleness, why in Mark Twain's Letters from the Earth God, while creating humans, put in some courage, cowardice, predator instinct, kindness, straightforwrdness, understanding of justice, cunning, deceitfulness, nobility, cruelty, evil, viciousness, lust, mercy, selfishness, wholeheartedness, honour, love, hate, lowliness, loyalty, need for truth, and back-handedness. In addition to photography, Camoo has made five short-films; one about a drunkard lying on the ground, of whom no-body gives a shit, a beggar, a rich man, respect and future. He comes from the same cinematic culture as the kind Abbas Kiarostami, but maybe closer to him, you can also find the restful, lingering and and carefully devised pictorial narrative (Kieslowski-Angelopoulos), where the eye, thought and the dreamlike twilight zone of the consciousness and the subconscious, like a chaos of meanings, reveals us in a flash, a flash in the mirror (Tarkowsky)who we are and why we are what we are. When we where watching Theo Angelopoulous' film Ulysses he felt an unexplainable longing for that cinematic poetry language that that last great European socialist could so skilfully show to his viewers. In a poetic movie-human like this, it is clearly presented, as the fact that it is, how reason was, and should be, the slave of stark emotions. ”I have a part of people's pain, I don't know why, but maybe my background explains some of it” he says, and how the thoughts of the Iranian director Bahman Gohad have intrigued him, just like the life of the blind little boy in “The Color of Paradise” by another Iranian Majid Majidi.








Sverigefinländare tävlade i fjol om homovärldens litteratur Nobel-pris!

“En kväll satt Finlandiabelönät (motsvarande Sveriges August-priset) författaren Rosa Liksom bland publiken och försökte hålla sig för skratt. Hon uppmanade Harald att skriva ner allt, han var ju uppenbart Finlands Jean Genet!" 


Författare Harald Olausen med rötter i Norge samt Finland, numera boende i Stockholm har som enda författare i Sverige blivit utvald att delta i tävlingen om homovärldens litteratur Nobel-pris ”The Stonewall Book Award”. Boken är översatt från svenska (Bögdikter och nånting annat med Adon) till engelska ”Gay Poems”. Boken tävlade under 2015 i två olika serier i tävlingen som är arrangerad av American Library Association´s Stonewell Book kommitte´n, 1. The Stonewell Book Award-Barbara Gittings Litteerature Award Adult novels 2. The Stonewell Book Award. Israel Fishman Non-Fiction Award Adult biography, history, criticism, reference works, fine arts etc. Tävlingen har arrangerats sedan 1971, och den anses som det mest prestigefyllda priset inom GLBT-litteratus. "homovärldens litteratur Nobel", även om prissumman är futtiga 1000 dollar. En vinnande bok får möjligheten att distibueras runtom i världen. Homolitteraturen har en växande marknad i engelsk, tysk-, japoansk-, fransk-, spansk- samt italensktalande länder. Dethär var ju en riktigt positiv överraskning som inspirerar mig till att bli ännu mer kreativ. Bara det att få tävla med de bäst inom homolitteraturen är ju en stor sak, i synnerhet då jag fått kämpa i många år om mina rättigheter att få skriva som jag gör. Det här kunde inte ha kommit lägligare. I Finland uppmärksammas inte alls homolitteratur. Den finska median är inte alls intresserad av denna genre. Biblioteken köper inte in mina böcker och dessa böcker säljer endast ett tiotal exemplar per år. Situationen är densamma hos finnarna här i Sverige också. Tex. Finska bibiotekarie i Norrbotten har lagt en väldigt hård homocensur av mina alster. Tillika diskimineras ju alla de homosexuella som inte kommit ur "skåpet" och det är skrämmande, berättar Harald. För en tid sen så fanns det inte en enda homobok på finska i de Norrbottniska biblioteken, även fast läsarna har frågat efter dessa. Svaret är alltid tydligt och klart "Vi har inte och vill inte ha dessa" Hos Sverigefinnar finns det tyvärr mycket fördomar samt homofobi mot homosexuella. Sverigefinnarna är Sveriges största och enda invandrargrupp och de har inte leva ut sina känslor i frågan. Många av dessa finnar är outbildade samt har en religiös bakgrund, eventuellt kommer de från områden som är kontroversiella. Det kanske är en av orsakerna varför de inte vill prata om sin homosexualitet eller ens erkänna att de överhuvudtaget existerar bland Sverigefinnarna”, fortsätter Harald. Enligt av Harald finska bibliotekarie i Norrbotten diskriminerar finska homoseksuella. Han säger att aktuellt blev frågan i Haparanda i november 2014 när skolelever studerade mänskliga rättigheter och de utforskade hur det står till med HBTQ-litteraturen på finska i Haparanda bibliotek. Haparandabladet skrev 5.12 att enligt en mor till en av eleverna var besöket vid stadsbiblioteket ”beklagansvärt fruktlöst. Jag hade tidigare gett en gåva till Haparanda stadsbibliotek i form av de tre homoböckerna på finska som jag hade skrivit Bögdikter, Egyptens prins och andra bögnoveller och Bögdeckare. Haparandas finskatalande bibliotekschef Marita Mattsson-Barks tackade nej tills min gåva men förkladade inte varför. Men i Haparandabladet svarade hon i stället till den finskatalande mammans frågan att de gärna tar emot tips från allmänheten. Då ringde klockorna i mitt huvudet och jag räknade ett plus ett. Jag hade tidigare skickat samma erbjudan, på begerän av de finska homoseksuella, som jag kände väl I Luleå, till den finska institutens biblioteket i Stockholm och finska avdelningen på Luleå stadsbibliotek, men undrade varför jag inte fick något svar. Jag ringde till Luleå och där till den finska bibliotekarien Pirjo Keskitalo, som svarade att de inte vill ha mina homoböckerna därför att det finns nakna homoseksuella fotografier där. Jag blev helt övertygad att de finska bibliotekarierna i Norrbotten diskriminerar de finska homoseksuella med ett påstående att de inte kan ta emot finska homoböcker som gåva därför att det finns nakenbilder I dem fas biblioteken är fulla med böcker med nakenbilder av heteromänniskor!











































Harald Birger Olausen spends half of the year ”somewhere else” and half of it in Finland. He is proud of both of his identities; as a citizen of Kotka, a coastal town in southeastern Finland, and as a Norweigian. Olausen studied history of ideas at a university and has worked as an imago consultant, speech writer and a reporter, to name of few. Tales from Tampere is his eighth novel. In addition to writing, he has edited two books: as a biography of the Finnish movie director, Rauni Mollberg, and a kotka centered childrend`s book "Hugo Merellä" (Hugo at Sea), written by Heli Vähäsilta. Harald Birger Olausen has also written articles to two other books, he is also a playwright for both the stage and radio. His first book "Minun Loviisani" (My Loviisa), was published in 2011, and it is a satirical tale of the small-mindednes ans conspiring nature of people of smalla town, written in "the spirit of Marcel Proust and Alfred Hitchock. "The readers appreciated the beatiful use of language, bubbling humor and the fresh way of expression of the book to the point that it baecame a big succes. His poetic language, exceptional frankness, challenging truthfulness and witty intellectualism have been the source of many a praise. He knows how to break the cliches and romantic myths from around us by using humor, seeking truth, goodness an beaty with his writings. Olausen`s work reflect his ability control every aspect of his writing; the catchy rhythm, the flowing vocabulary, and both the internal and the external wiewpoint of both the surroundings and the context.  He paints the world in astounding detail and offers his readers to see even the slightest nuances through his words. The clarity he offers brings sense and pleasure to the everyday crazines. Olausen uses his stories to shed light into secret corners of the minds of everyday Finns. He writes about the dream-like road that appears in between the sighs an pauses, which leads into heavily guarded room, where all your dreams come true. The idea of "Tales of Tampere" first came to be during the spring of 2011, while Olausen was staying in Turku. There he found out that stories how the people of Turku are rigid, somber, impolite and very much full of themselves, were not just the stereotypical badmouthing that is so common between different towns and cities but a glimpse of the real nature of Turku. He realized that even during a short visit, the natives managed to make the visitors feel like he was not welcomed into the closeknit circle of people of Turku, that he was constantly monitored, ignored and even ridiculed by his host. The popular folk tales about how the inhabitants of Tampere and Turku are like cats and dogs are still going strong. Then again, the people of Turku cannot just let things go, as they are still angry about how during the Great Fire of Turku (in 1827), most of the men spent that particular weekend at the Tampere Country Fair, chatting upp all the pretty maidens, instead of being home, listening to the constant nagging. When Finns selected Tampere as their favorite city in the spring of 2011, everyone in Turku turned green with envy. They declared in a city - council meeting shortly afterward that Turku will be the best town in Finland the following year. This potrayed massive amounts of overconfidence, as Turku is a town where smiling to starngers is a rare thing, and still to them it seems that their victory would be of a landslide nature. These kinds of declarations peeked Olausen`s intrest and he decided to go and find out just what it is that made Tampere so much more of a happy place than Turku. What he found out just in a few days managed to suprise him completely. People he met were happy, helpfull, kind, emphatic, had a great sense of humor, smiled a lot and, most importantly, the stereotypical slowness of the people of Häme Region was completely missing. "Tampere was like a mountain spring after Turku, it shooted the wounds that the coldness of the humanity that Turku represent caused, by being perhaps the most pleasent place in the world.  How ever, there are, as always, some rotten eggs to the bunch; the tale of "You Against a Hundred Grannies" proves tahat. Althoug, just to inform you, dear people of Turku, even that situation was solved with humor, Tampere style".”Tampere is no Heaven on Earth. There are as many crooked politicians, overbearing government officials, greedy merchants, selfish rich and always moaning poor people. On top of that we have loads and loads of foreigners, just like everywhere else in Finland. But still I think that this is maybe the best place in the world, thanks to everyone living here in Tampere.” These words, spoken by a marketplace-going granny, give an accurate description of Tampere; especially, since she ends her tale with the words ”We’ll see about that.” The people living in Tampere really do know, and definitely want to laugh at themselves. Humor is the thing that keeps everyone from succumbing to the burdens and somberness’ of life. The commonly used expression,”We’ll see about that,” is one way of trying to lighten up the conversation. It is a way of cast a silly sliver of a doubt into the possibility for someone else to achieve, sustain or accomplish something. With a single expression one can even bring self doubt into the equation: ”We’ll see how that’ll turn out.” These kinds of expressions are one of the reasons why the Tampere dialect is so clever and so multifaceted, that anyone without quick wits and a good sense of humor is going to feel like the language itself has turned against them. In some sense the people of Tampere might even seem a bit twisted, as they are able to turn things and words in such a way that it takes a bit to see whether the words of the message actually referred to a happy occasion, or perhaps something serious. The guiding light through ”Tales from Tampere” are just these kinds of personal experiences full of emotions, or maybe the brief flashes of insight about the everyday life and memories. In these stories bring out the internal aspect of having Tampere in your heart. The whole concept is spiced up with a hint of satire and loads of humor. These tales are also a travel guide inside the heads of the people living in the Tampere region. They are a mix of untold stories from and about the city, silenced whispers of the ordinary men and women, forgotten memories from times past and controversial histories of today; all served with good dose of humor. The book is recommended reading for everyone who want to maintain fun in their lives, and who do not want take the world too seriously.



































Den kotkanorske Harald Olausen är en avlägsen släkting till nobelpristagaren president Martti Ahtisaari (hans släkt hette Olausen tills 1880-talet). År 1872 lyckades Wilhelm Gutzeit locka ångsågarbetare från Tistedalen och Fredrikstad till sågen som han grundat i Kotka.  Företaget växte och blev en anmärkningsvärd träförädlingsanläggning. Då situationen i Ryssland blev instabil sålde företagets ägare, som bodde i Drammen, företaget Gutzeit till finska staten år 1917 (firman fusionerades med svenska Stora på  90-talet och blev världens största träförädlingsföretag). En del av norrmännen återvände hem, men en liten norsk minoritet stannade i Kotka. De levde och gifte sig med varandra och gick i den lokala svenska skolan. Efter krigen integrerades norrmännen i det finska samhället. Den sista norsktalande damen dog samtidigt som Ahtisaari blev president Norrmännen deltog inte i politiken, men röstade svenska folkpartiet och samlingspartiet och var aktiva kristna inom Frikyrkan och nog särdeles aktivt i musiklivet och sport. The Harmony Sisters var under krigsåren Finlands mest kända kvinnosolister. De kommer från släkten Adolfsen och är president Ahtisaaris fastrar. Efter krigen integrerades norrmännen i det finska samhället. Den sista norsktalande damen dog samtidigt som Ahtisaari blev president. Olausen säger att han inte hade svårigheter att heja på norrmännen vid idrottstävlingar. De bästa skidåkarna och backhopparna i Kotka var bröderna Halvorsen. Den enda gången det blev gräl melan småpojkarna var när Harald Rönningen tävlade mot Eero Mäntyranta på i skidspåren, Harald säger."Då kom killarna ihåg mitt namn och konstaterade att visst måste Harald få heja på sitt eget land, där tycks ju varannan heta Harald". När Harald för första gången besökte Oslo den 17. maj med den norskbördige Elmer Gullichsen från industrisläkten Ahlström, slog de vad om en hundring att Harald kunde öppna ett konto i Norske Bank. När Harald visade upp sitt finska pass gick expediten bort bakom en skärm. Efter glatt pratt och skratt kom expediten tillbaka och sade.”Välkommen hem!”























To whom it may concern
Oslo August 20, 2019


This is to certify that Harald Olausen was a member of the Foreign Press Association, Norway during 2007, working as a journalist. He is invited to use the facilities at Norway International Press Centre, NIPS, for his book projects; the essaybook “Norsæsser” and a book with black-white photos from Oslo.


Best regards,
Björn Lindahl
Treasurer
Foreign Press Association, Norway
Klingenberggt 5, 5th floor
0166 Oslo































































I










klo 1 kommentti:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)

As an artist Olausen has a lot to give..

On kirjoitettu, että q ueerkirja i lija ja gonzojournalisti Harald Olause n luo jotain uutta, joka ei ole vain kirj...